Karsimisesta

Nyt babyboomin keskellä sana karsinta on taas vilahdellut blogipostauksissa. Asiaa sivuttiin myös viime vuonna kirjoittamassani rottaharrastuksen raadollista puolta käsittelevässä postauksessa. Siihen tulleesta kommentista huomasinkin, etten ole tainnut missään vaiheessa kirjoitella blogiin karsimisesta yleisemmin. Lähinnä asia on tullut esiin maininnoista montako poikueeseen syntyi, ja montako siihen lopulta jätettiin. Kai sitä on kirjoituksissa vain paljon helpompi keskittyä mukavampiin asioihin, etenkin silloin kun kauan odotettu poikue syntyy, ja sen kehityksen seuraaminen koukuttaa heti mukaansa.

Karsinta on kuitenkin asia, johon kasvatuksessa ei oikein voi olla törmäämättä. Ainakaan jos kasvattaa useamman poikueen, ja hoitaa ne kuten Suomessa rottapiireissä on tapana. Rottanaaras synnyttää useimmiten 6-14 poikasta. Poikueen koko voi vaihdella tästä kumpaankin suuntaan: joskus harvoin poikasia syntyy vain yksi tai muutama. Yli viidentoista tai jopa yli kahdenkymmenen poikasen poikueet ovat myös mahdollisia. Meillä pienin syntynyt poikue on ollut kaksi poikasta ja suurin 18. Suuret poikasmäärät ovat rotille luonnollisia, mutta eivät ongelmattomia: rotalla on vain 12 nisää, ja joskus niistä kaikista ei tule maitoa. Suurimpia poikueiden kohdalla poikaset joutuvatkin heti syntymästään kilpailuasetelmaan keskenään, koska jokaisella ruokintakerralla kaikille ei riitä omaa ruokailupaikkaa. Mikäli jokin poikanen on jo syntyessä hieman muita heikompi, jää se helposti nopeasti voimakkaampien sisarustensa jalkoihin. Jatkuvasti heikentyen se häviää yhä useamman taistelun tarjolla olevista ruokapaikoista. Jo niiden kolmen päivän aikana, jotka tavallisesti odotetaan ennen poikasten karsintaa maidon tuotannon vakiuttamiseksi mahdollisimman korkealle tasolle, voi osien poikasten kohdalle kehittyä selkeästi huomattavia kokoeroja. Kokoeroja jotka johtuvat siitä, ettei poikanen ole saanut riittävästi ravintoa voidakseen kehittyä normaalisti. Tämän ehkäisemiseksi kaikkein suurimpien poikueiden kohdalla osa ennakoi ongelman karsimalla poikueen kahdessa erässä: ensin osan heti ensimmäisen vuorokauden jälkeen, ja loput sitten kolmantena vuorokautena tai sen jälkeen. 

Aina tilanne ei ole kuitenkaan yhtä selkeä. Kaikki poikaset voivat olla hyvin tasakokoisia vielä kolmantena päivänä, ja jopa pitkään sen jälkeen. Maito jakautuu tasaisesti kaikille, ja poikaset kasvavat samaa tahtia keskenään. Silloin monesta aiempi perustelu karsimiselle ei enää päde: emo selviää hyvin, ja poikaset pärjäävät mainiosti. Tähän vedoten monet jättävät emoille jopa 16-17 poikasen poikueita kasvamaan. Näin toimiessa ongelma voi tulla vastaan kahdella tavalla myöhemmin. Jos emon maidontuotanto ei jossain kohtaa enää pystykään vastaamaan poikasten koko ajan kasvavaan tarpeeseen, voidaan joko menettää emo ja poikaset aliravitsemukseen, tai päätyä lähettämään maailmalle joukko poikasia, jotka omaavat pitkäänjatkuneen jatkuvan aliravitsemuksen myötä huonomman vastustuskyvyn, ja jotka saattavat jäädä pysyvästi kitukasvuisiksi. Hyvällä tuurilla kaikki voi tietenkin mennä myös hyvin, mutta harva kasvattaja haluaa vaarantaa rakkaat jalostuseläimensä, sekä emona toimivan nykyisen että poikueesta jätettävän tulevan, luottaen pelkästään tuuriin.

Isojen poikueiden kohdalla luotetaan siis lähes poikkeuksetta ongelmien ennaltaehkäisyyn. Poikue karsitaan pienemmäksi, jotta jokaiselle poikaselle voidaan taata riittävästi ravintoa, ja jotta emo ei rasitu kohtuuttomasti poikasia hoitaessaan. Mikä määrä on sitten sopiva, riippuu emosta. Se mistä kaikki ovat pitkälti yhtä mieltä on se, että poikasia ei jätetä yli nisien määrää. Eli yli 12 poikasen poikueet karsitaan heti pienemmiksi. Useimmat kokevat vielä turvallisemmaksi jättää poikasia maksimissaan pari vähemmän, mitä emolla on nisiä, siltä varalta ettei kaikista nisistä tule kunnolla maitoa. Eli karsia poikue maksimmissaan kymmeneen. Käytännössä moni kuitenkin karsii poikueen mielellään vieläkin pienemmäksi, koska mitä vähemmän poikasia on, sitä enemmän ne saavat maitoa ja sitä tasaisemmin ja paremmin poikue keskimäärin kasvaa. Kuitenkin toista ääripäätä välttäen: mikäli poikue karsitaan vain muutamaan poikaseen, eivät ne välttämättä kykene pitämään maidontuotantoa yllä, vaan se laskee radikaalisti tai loppuu jopa kokonaan. Useimmiten poikueisiin jätetäänkin 5-8 poikasta emon kunnosta riippuen. Mikäli naaraalla teetetään toinenkin poikue, tietää usein jo paremmin millainen juuri kyseinen naaras on emona ja millaisen poikasmäärän kanssa sen voi kuvitella parhaiten selviävän. Eri naarasrotat voivat olla emoina hyvinkin erilaisia, joskin emo-ominaisuudet ovat joiltain osin myös perinnöllisiä. 

Kun karsimispäätös on tehty, on päätettävä karsimisajankohta. Ellei poikue ole todella suuri, on karsinnan kanssa yleensä järkevin odottaa ainakin kolmanteen päivään. Kolmantena päivänä maidontuotanto on alkanut vakiintua, jonka jälkeen se pysyy todennäköisemmin korkealla, vaikka imijöiden määrä laskisi. Kolmannen päivän kohdalla poikasista alkaa myös erottaa sukupuolten lisäksi pigmenttiä, eli poikasten värien arvailu on mahdollista. Itse karsin poikueet yleensä mieluiten heti tässä kohtaa: mitä pienempiä poikaset ovat, ja mitä vähemmän niiden kanssa on ehtinyt touhuta, sitä helpompi itselle on suorittaa karsinta. Osa jättää kuitenkin karsinnan mieluummin siihen vaiheeseen, kun turkki alkaa kasvaa ja poikasten värit erottuvat selvemmin. Tosiasia kun on se, että sitten kun poikueesta on karsittu kaikkein laihimmat ja huonokuntoisimmat, loppujen kohdalla päätös karsittavista on usein helpoin tehdä värin ja sukupuolen mukaan. Meillä karsinta on pari kertaa jäänyt tähän vaiheeseen, kun poikue on syntynyt ollessani reissussa, eikä poikasmäärä ole pakottanut suorittamaan välitöntä karsintaa. Mitä isompi poikue on, sitä aikaisemmin poikuetta on syytä karsia. Jotkut karsivat poikueet myös useammassa erässä, jättäen ensimmäisessä karsinnassa pesään ne poikaset, joista saattaa kehittyä toivottujen muunnosten edustajia, ja karsien poikueen lopullisesti jätettävään kokoonsa sitten kun värit ovat paremmin selvillä. 

Mitä poikueesta karsitaan onkin sitten jo enemmän kiinni karsijasta. Aivan ensimmäisenä karsiminen aloitetaan toki pienimmistä ja heikommista poikasisista, sekä sellaisista poikasista joissa on havaittavissa jotain fyysistä vikaa. Mikäli tälläisiä poikasia ei ole, tai poikasmäärä on niiden karsimisen jälkeen yhä liian suuri, jokainen valitsee periaatteensa itse. Yleisimmin kasvattajia ohjaa kuitenkin kaksi valintakriteeriä jätettäviä mietittäessä: mitä poikasia poikueesta tarvitsee itselleen kasvatusta ajatellen, ja mille niistä mitä ei itse tarvitse todennäköisimmin löytyy hyvät lemmikkikodit. Näiden kriteerien mukaan toimin itsekin. Siksi poikueisiin jää usein myös persoonallisen näköisiä kuviovirheellisiä, vaikka kasvatuksessa pyrin toki standardinmukaisuuteen. Lemmikkirottia etsivä kun haluaa useimmiten kaksi toisistaan selvästi erotettavissa olevaa poikasta. Valitettavan monesti lemmikkikoteihin on kovin vaikea saada yksivärisiä agouteja, blackeja ja punasilmäisiä, joten jos poikasia on paljon, on ne usein helpompi karsia pesäpoikasina säästääkseen emon resursseja muille, kuin koettaa etsiä niille koteja pahimmillaan vielä useita viikkoja luovutusiän jälkeen. Vaikka kyllä niitäkin välillä muutamia jää - olen mie ainakin pari ihmistä löytänyt jotka ovat yhtä mieltä agoutivärin kauneudesta rotilla :)

Kun karsittavat on valittu, seuraa se ikävin vaihe, eli poikasten lopettaminen. Mikäli poikaset karsii heti kolmipäiväisinä, on varmin tapa yleensä kova päähän kohdistuva isku tai niskojen katkaisu esimerkiksi viivoitinta hyväksi käyttäen. Iskun voi toteuttaa esimerkiksi heittämällä poikasen niskat edellä kovaan alustaan, tai iskemällä sen kovaa pintaa vasten. Pieni poikanen on hento,eikä sen lopettaminen vaadi lopulta kovin paljoa voimaa. Ensimmäisillä kerroilla itse oli niin stressaantunut siitä, että poikasilta varmasti myös lähtee henki kerrasta, että sitä voimaa tuli käytettyä helposti liikaakin. Poikanen ei varmasti jäänyt kitumaan, mutta jälkien siivoaminen ei todellakaan ollut mitään mieltä ylentävää. Ihan pienillä poikasilla hiilidioksidikammio ei toimi hyvin poikasilla olevan sukellusrefleksin vuoksi. Se onkin ainoa helppous mikä isompien poikasten karsimisessa on: ne voi lopettaa jo kaasullakin. Meiltäkin kaasukammiosta löytyy sekä isompi kammio aikuisia varten että pienempi alunperin hiirille tehty, jota olen käyttänyt poikasten lopetukseen.

Lopetettujen poikasten hävityksen jokainen tekee myös tavallaan. Osa heittää poikaset roskien mukana pois, mutta moni laittaa pienet myös hyötykäyttöön. Meillä pienemmän pinkit menevät yleensä myyntiin muille käärmeharrastajille, ja isommat karsitut poikaset sitten omille käärmeille. Välistä on tullut tehtyä myös lähellä asuvien kasvattajien kanssa diilejä, että olen karsinut heidänkin poikueitaan, ja saanut sitten vastineeksi karsitut poikaset omille käärmeille. Karsiminen ei ole koskaan kivaa, mutta etenkin ruokahiirikasvatuksen myötä siihen jossain määrin tottui. On se silti ihan eri asia karsia omaa odotettua lemmikkipoikuetta, kuin poikuetta josta on alusta lähtien tiennyt sen menevän käärmeenruuaksi.

Karsimisen jälkeen voi kuitenkin sitten keskittyä taas siihen olennaiseeen, eli poikueesta nauttimiseen. Ennen karsimista itsellä on ainakin aina pieni stressi päällä siitä, kuinka emo jaksaa. Poikasiinkin on hankalampi suhtautua yksilöinä, kun koettaa vasta arpoa, mikä olisi se emolle helpoin määrä. Ja tiirailla mahoja, ovatko kaikki varmasti saaneet kylliksi ruokaa.

Karsiminen ei kuitenkaan ole kaikkialla yhtä vakiintunut käytäntö, ja esimerkiksi Ruotsista ja Englannista löytyy rottaloita jotka eivät karsi. Näiden maiden karsimiskeskusteluja tulee kanssa välistä mielenkiinnolla luettua omia karsimiskäytäntöjä miettiessä.

Muksut 3vrk

Muksut 3vrk

Muksut täyttivät tänään kolme vuorokautta, ja tänään tuli sitten hoidettua se ikävämpi hommakin, eli karsinta. Isossa poikueessa ikävintä on se, että karsimistarvetta on enemmän. Kuitenkaan sitä ei siitä huolimatta osaa toistuvia pieniä poikueita toivoa lajilta, joka luonnossakin isoja poikueita saa. Kai sitä kokee ison poikueen kertovan elinvoimaisuudesta ja siitä että kaikki on kunnossa. Vaikka sitten joutuukin tekemään niitä päätöksiä, kuinka paljon poikasia emolle jättää, ja mitkä poikasista valitsee. Tässä kohtaa kun ainakaan useamman poikasen kohdalla vielä harvemmin suuria koko tai kuntoeroja on. Delilahille päädyin lopulta jättämään kahdeksan muksua: neljä tyttöä ja neljä poikaa. Tai ainakin hyvin suurella todennäköisyydellä neljä tyttöä ja neljä poikaa: uroksista yksi kun oli hieman epäselvempi tapaus. Se sai kuitenkin jäädä kuvionsa takia, kun on sellainen lemmikkitasoinen laukkipää. Muut pojat kun ovat kaikki suurella todennäköisyydellä yksivärisiä, niin saa sitten joku halutessaan kunnolla erottuvan parivaljakon. Itse odotan eniten mitä noista yksivärisistä pojista ja kolmesta essex tytöstä tulee, koska tästä poikueesta jättäisin kotiin mieluiten yhden yksivärisen pojan ja yhden essex tytön.

Karsimispäivinä sitä eksyy jotenkin kummasti aina myös forumeille lueskelemaan. Tälläkertaa yhdelle brittifoorumille. Siinä missä Suomessa karsiminen on normaalikäytäntö isojen poikueiden kohdalla, briteissä on hyvin selkeä jako karsivien ja ei-karsivien rottaloiden välillä, ja jälkimmäisiä on ainakin tuolla kyseisellä foorumilla selvästi enemmän. Vanhoja ketjuja lukiessa tuleekin aina välillä karsimista ja sen tarpeellisuutta mietityttyä, sekä sitä, kuinka paljon "vallitsevalla käytännöllä" on merkitystä asiaan. Eli sillä, katsotaanko että hyvä emo selviää isonkin poikueen kanssa, vai että emon ei tarvitse kyetä hoitamaan ylisuuria poikueita, vaan on kasvattajan velvollisuus helpottaa emon taakkaa ja siten taata poikasille vahvat lähtökohdat. Jotenkin sitä uskoo, että tarpeeksi monen sukupolven jälkeen brittirotilla on lähtökohtaisesti paremmat edellytykset selvitä isojen poikueiden kanssa, kun sellaisen kanssa selviämättömät jätetään pois kasvatuskäytöstä huonojen emo-ominaisuuksien vuoksi. Kuitenkaan ainakaan täysin tämä ei toimi: tänään viimeksi silmiin osui ketju, jossa kerrottiin neljäntoista poikasen poikueen syntymästä. Samassa ketjussa kerrottiin, kuinka muuten kaikilla poikasilla on maitoa mahoissaan, mutta kaksi poikasista on selvästi muita pienempiä ja heikompia. Siinä sitten kovasti kasvattajan ja muiden taholta pidettiin peukkuja ja toivottiin että ne pahnanpohjimmaisetkin vielä vahvistuvat ja ottavat muita kasvussa kiinni. Siitä toisesta vaihtoehdosta, hitaasta nälkäänkuolemisesta, ei puhuttu. Vaikka eri maiden käytännöistä on aina mielenkiintoista lukea, meillä pysytään suomalaisessa mallissa tässä asiassa. Luovutusiän suhteen on välillä kyllä jopa brittimallia miettinyt, sielä kun muksut luovutetaan foorumin mukaan monesti vasta 6-9 -viikkoisina. Toisaalta poikuekokojen ollessa isompia, myös poikasten kehittyminen voi olla hitaampaa.