Jalostuseläimen valinta

Laitetaampa kuulumispostausten väliin taas jotain satunnaisempaa rottiin liittyvää pohdintaa. Tällä kertaa jalostuseläimen valinnasta. Sitä kun on joutunut nyt viime aikoina taas paljon miettimään, kun on joutunut valitsemaan itselleen uusia jalostuseläimiä. Etenkin kun osan näistä nyt valituista kohdalla tiedostaa näkevänsä vasta myöhemmin, kuinka nappiin valinnat ovat osuneet. Katsoo jos sitä innostuisi joskus jatkopostauksena kirjoittamaan kaikista omista nykyisistä jalostuseläimistä, miksi juuri ne ovat jääneet kotiin, tai valikoituneet meille toisten poikueista.

Jalostuseläimen valinta

-idealismia ja realiteetteja-

Viime aikoina sitä on ehtinyt taas keskustella useammankin kerran useamman henkilön kanssa kasvatuksesta ja sen eri osa-alueista: kasvatuseläimistä, kasvatustiloista, vastuusta ja eteen tulevista päätöksistä. Itse myönnän rakastavani näitä keskusteluja, ja se onkin yksi syy miksi odotan innolla tulevia kasvattajapäiviä ja kasvattajakurssia. Itsellä on olemassa asioista omia mieliteitä, mutta toisten perustellut mielipiteet antavat aina hyvää miettimisen aihetta, silloinkin kun mielipiteet joiltain osin poikkeavat.

Yksi kasvatukseen liittyvä osa-alue, jota on nyt joutunut pohtimaan paljon, on kasvatuseläinten valinta. Halu pitää oma kasvatus pienimuotoisena asettaa sen suhteen suuria haasteita ja pakottaa väkisinkin kompromisseihin. 2-5 -viikkoisesta eläimestä ei voi mitenkään varmuudella sanoa, millainen se tulee olemaan jalostusikäisenä. Koko, tyyppi, luonne, väri ja kuvio ovat vasta kehittymässä, ja vaikka niistä on mahdollista tehdä poikasen ja sen suvun perusteella valistuneita arvioita, ei mikään ole lukkoon lyötyä. Sen lisäksi mahdollisia ongelmia voivat aiheuttaa myös tapaturmat, tiinehtymisvaikeudet tai samat  ongelmat osuneena aiotulle lisääntymiskumppanille. Aina yhdistelmää ei ole myöskään mahdollista suunnitella jo jalostuseläintä jätettäessä, sillä poikueen lupaavin jalostuseläin ei välttämättä ole sama, jolle lisääntymiskumppani olisi jo valmiina, ja jota poikueesta kovin odotettiin. Kaikesta tästä huolimatta pienimuotoisessa (lemmikki)kasvatuksessa päätös aiotuista jalostuseläimistä on tehtävä jo tässä vaiheessa: mitä pidempään päätöstä lykkää, sitä vaikeammaksi omien kotien etsiminen ”ylimääräisille” poikasille käy. Etenkin valmiisiin laumoihin lähtevät poikaset halutaan usein mahdollisimman lähellä luovutusikää, sillä aikuiset rotat hyväksyvät poikaset helpommin kuin nuoret aikuiset.

Ruokakasvatukseen yhdistettynä tavoitteellinen kasvatus olisi helpompaa. Tällöin poikueesta olisi mahdollista jättää kotiin kasvamaan kaikki poikaset joissa saattaisi olla potentiaalia, ja päätös käytettävistä eläimistä on mahdollista lykätä siihen asti kun eläimet ovat jalostusiässä. Tällöin päätöstä tehtäessä on mahdollista arvioida eläimen koko kasvuhistoria, ja valita käyttöön poikueen paras poikanen, ei se joka oli poikasena lupaavin. Myöskään ”ylimääräisten” poikasten sijoittelua ei tarvitse ruokakasvatuksessa miettiä. Tämä kuitenkin edellyttäisi jatkuvaa isompaa eläinmäärää kotona, ja harrastuksen suuntautumista enemmän nimenomaan kasvatukseen eikä lemmikkitouhuiluun. Itse tunnustaudun tässä asiassa kuitenkin lemmikkikasvattajaksi: vaikka sitä välillä harmitteleekin pienimuotoisuuden asettamia rajoituksia, haluan pitää rotat ensisijaisesti lemmikkeinä.

Meillä jalostuseläimet valitaan siis alustavasti pienistä poikasista pääosin värin, tyypin ja yleisen olemuksen perusteella. Nykyään itse osaan jo erotella poikueesta ne omasta mielestäni lupaavimmat, mutta kyllä sitä usein tulee pyydettyä myös Saijalta tai Janinalta toista mielipidettä. Yhdestäkin poikueesta josta itse olin jättämässä ensisijaisesti essexiä, Saija poimi minulle yksivärisistä ensimmäisen FinCh kasvattini. Sitten kun poikanen on valittu, toivotaan kovasti, että eläimestä kasvaa hyvä jalostuseläin. Luonteen ja sen kehityksen arvioiminen onnistuu parhaiten kotiolossa eläimen kanssa touhuilun myötä. Väriin ja ulkomuotoon haen mielipiteitä paitsi tutuilta kasvattajilta, näyttelyttämällä eläimiä mahdollisimman paljon eri tuomareilla ja eri ikävaiheissa. Silti sitä tekee myös eroa hyvän näyttelyeläimen ja hyvän jalostuseläimen välille: eläin voi olla hyvä kummassakin roolissa, mutta eläin voi olla myös hyvä näyttelyeläin ilman jalostuksellista arvoa, tai loistava periyttäjä olematta itse näyttelyvoittaja. Näistä ensimmäiset ovat jalostuspäätösten kannalta helpoimpia.

Isoimman haasteen muodostavat eläimet, joista kasvaessaan paljastuu jotain vikaa. Kun poikueesta jätettyjen kasvatuseläinten määrä on ennen luovutusikää rajattu 1-3 yksilöön, jää eläinten ollessa jalostusikäisiä vaihtoehdot yleensä kahteen: käyttää eläintä havaitusta viasta huolimatta, tai jättää se kokonaan käyttämättä. Joskus on mahdollista valita kyllä kolmaskin vaihtoehto: lainata jotain pois myydyistä poikuesisaruksista, joilla ei havaittua ongelmaa ole. Kun eläinmäärä on rajattu muutenkin pieneksi, ei käyttämättä jättämiseen ole yleensä mahdollisuutta ilman hyvää syytä. Toisaalta pohjan ollessa pieni, on sitä pyrittävä myös aktiivisesti suojelemaan isommilta ongelmilta, että vältytään päätyminen tilanteeseen jossa koko linja pitää lakkauttaa ongelman yleistyessä. Havaitut ongelmat vaativat siis tarkkaa tasapainoilua sen välillä, mitkä ongelmat on mahdollista korjata linjasta pitkällä tähtäimellä myöhemmin, jos eläintä päädytään käyttämään ja se periyttää niitä eteenpäin, ja mitkä taas ovat ongelmia joihin on puututtava välittömästi estäen niitä periytymästä eteenpäin. Itse pyrin pitämään rajan luonteessa: mikäli eläimen luonteessa on jotain mistä en pidä, harkitsen sen käyttöä hyvin tarkkaan vaikka ongelma olisi kuinka pieni ja eläin muuten kuinka lupaava tahansa. Kuviossa ja koossa olevat puutteet katson helpommin läpi sormien, ja pyrin vain valitsemaan eläimelle lisääntymiskumppanin joka täydentäisi sitä mahdollisimman hyvin.

Ideaalitilanteessa saatavilla olisi aina erittäin hyvää jalostusmateriaalia, josta valittaisiin käyttöön vain ne täydellisimmät. Nykytilanteessa valtaosa kasvattajista kasvattaa kuitenkin pienimuotoisesti, joten osiin linjoissa esiintyviin ongelmiin on pakko puuttua vähitellen poikue kerrallaan, sen sijaan että voitaisiin välittömästi karsia pois käytöstä kaikki eläimet joissa on tai on mahdollisesti jotain vikaa. Tässä on kuitenkin olla mukava huomata kasvattajien avoimuus linjoissaan esiintyvien ongelmien suhteen: muilta kasvattajilta jalostuseläimiä hankkiessaan on saanut usein hyvinkin tarkkaan kuulla myös linjassa esiintyneistä ongelmista. Se helpottaakin osaltaan paljon sen puntaroimista, mitä harkittavalla eläimellä olisi annettavaa omiin kasvatussuunnitelmiin, ja mitä riskejä sen käytössä voisi olla. Tässä suhteessa on ollut mahdollista rakentaa myös riskin hallintasuunnitelmia: esimerkiksi essexin kohdalla vältän tietoisesti ottamasta samoja riskejä Janinan kanssa. Essexien ollessa pienellä pohjalla on parempi että kumpikin rakentaa linjojaan vähän myös erillään, ettei mahdollisten ongelmien tullessa kaikki eläimet osoitu saman ongelman kantajiksi.

Etenkin kasvatuksen ollessa alussa montaa asiaa leimaa keskeneräisyys ja edessä olevat haasteet. Sitä on jo paljon visioita siitä, mitä haluaisi kasvattaa, ja mitä ominaisuuksia pitää eläimissään tärkeinä. Kuitenkin jokainen kasvattaja näkee ihanne-eläimensä ja tavoitteensa hieman eri tavoin. Vaikka sitä onkin saanut monia hienoja eläimiä, tukea ja eläinlainoja muilta, on niiden suvuissa kuitenkin välillä tekijöitä, jotka ovat itselle vähemmän toivottuja tai tarpeettomia. Omien linjojen rakentaminen vie kuitenkin aikaa, ja senkin jälkeen sitä tarvitsee välillä uutta verta muualta. Omia linjoja rakennettaessa pitääkin paitsi pitää tavoitteensa mielessään, hyväksyä myös välimatka tavoitteiden ja nykyhetken välissä. Omiin tavoitteisiini ei esimerkiksi kuulu cinnamon essexin kasvattaminen, mutta niitä syntyy silti omiin poikueisiin vielä, ja tulee varmasti syntymään suhteellisen kauan. Mink-geeni esiintyy valtaosalla rotista jossain kohdin sukua, ja itsekin on omassa kasvatuksessa käyttänyt cinnamon essex urosta jopa viimeisimmän poikueen kohdalla. Tähän päätökseen päädyin koska en koe essexin olevan vielä niin laajalla pohjalla, että kokisin järkeväksi jättää hieman erisukuisen eläimen käyttämättä, vain siksi ettei se ole juuri sen värinen mitä kohti haluan mennä.

Etenkin satunnaista poikastenteettäjää hiillostetaan helposti netin keskustelupalstoilla, ellei aiottu emoeläin ole poikkeuksellisen hyvä. Monet hakevat hyvän jalostuseläimen mittaa näyttelymeriiteistä ja puhtaasta ulkomuodosta, ja tuomitsevat jyrkästi poikastenteettämisen eläimellä joka ei osaltaan vie lajia eteenpäin. Tavallaan tämä on ymmärrettävää. Kuitenkin itse on huomannut kasvatusta aloittaessaan, että joskus tavoitteissa eteenpäin pääsemiseksi mennään eläimillä jotka eivät ole ratkaisevalla tavalla huonoja. Niillä voidaan ostaa sukupolven verran aikaa, tai rakentaa pohjaa jollekin hyvälle. Nytkin itsellä on kasvamassa kaksi jalostuseläintä, jota en tule koskaan näyttelyttämään niiden ulkomuodon takia: kumpikaan eläimistä ei tulisi saamaan laatupalkintoa näyttelyistä. Kuitenkin eläimissä on ominaisuuksia, joista toivon olevan hyötyä kasvatukselleni sukupolven tai parin päästä, vaikka tällä hetkellä sitä itsekin vähän naureskelee tekevänsä kasvatussuunnitelmia lemmikkitasoisilla eläimillä. Etenkin kun kummankin kohdalla on olemassa riski, että ne paitsi näyttävät lemmikkitasoisilta, ne eivät myöskään välttämättä periytä mitään mitä voisin tulevaisuudessa hyödyntää. Kummankin kohdalla on kuitenkin toiveet korkealla, että saisin niiden jälkikasvusta jotain jota hyödyntää tulevissa suunnitelmissa.

Tärkeimpänä kriteerinä hyvälle jalostuseläimelle sitä onkin itse ehkä taipuvainen määrittämään sen, että eläin sopii ominaisuuksiltaan omaan kasvatussuunnitelmaan. Että eläimessä on ominaisuuksia, joiden voi ajatella viimeistään useamman sukupolven kuluessa vievän linjaa kohti toivottua suuntaa. Eli vaikka eläimessä itsessään saattaisi olla useampia kehitystarpeita, sen voi odottaa perittävän jotain mitä linjasta puuttuu, ilman isoa riskiä ei-toivottujen piirteiden ilmaantumista linjaan. Ja joka on sitä odotellessa mukava ja persoonallinen lemmikki, joka olemassa olollaan muistuttaa, miksi tähän touhuun tuli alun perin lähdetyksi mukaan. Sormia nuoleva tyytyväisenä naksutteleva rotta tarjoaa hyvää terapiaa silloin, kun naaraat eivät tahdo tulla kantaviksi, tai laumasta joudutaan tapaturman seurauksena lopettamaan junnu jonka varalle oli jo suuret suunnitelmat.