Ruvista ja eläkekotipohdintaa

Elizan niska oli meille palatessa aika karussa kunnossa, ja Janinan kanssahan silloin pohdittiin mahtaako se olla proteiinirupea vai stressistä johtuvaa. Nyt kun tilannetta on seurattu parin viikon verran, ovat ruvet poistuneet lähes kokonaan ja niska muutenkin parantunut. Eli todennäköisesti mummuskalle oli hieman kova paikka joutua niin monen vieraan hajun keskelle oudon ihmisen hoitoon tuossa iässä. Tavallaan olen kuitenkin tyytyväinen että tilanne on tämä nyt kun neiti on saatu kuntoon. Sillä jos mummuska olisi alkanut reagoimaan noin voimakkaasti proteiiniin syödessään lähes pelkkää Altromia + tuoretta joitain kertoja viikossa, olisi edessä ollut vaikeammat valinnat. Sitten kun olisi pitänyt päättää laittaako koko lauman hyvin askeettiselle ruokavaliolle mummuskan loppuajaksi ja katsoa riittääkö se oireiden kurissapitoon, vai antaako mummuskan herkutella kunnon pitopöydässä vielä loppuajat, ja päästää sen pois sitten kun oireet alkaavat haittaa enemmän normielämää. Tällähetkellä Eliza kun torkkuu suurimman osan ajasta valvoen valtakuntaansa jostain riipparista tai majasta käsin. Liikekannalle mummuskan saa lähinnä ruoka, kun siitä pitää käydä napsimassa parhaat palat ennenkuin junnuskat vievät kaiken. Namit syödäänkin sitten tyytyväisinä silmät puoliummessa, niin niiden poisviennistä olisi tullut vähän kelju olo vaikka sen olisi tehnyt kuinka mummuskan paras mielessä.

Rupien poistuttua Eliza on varsin perustyytyväisen oloinen mummorotta. Se lepäilee ehkä paljon eikä enää kauheasti touhua muiden kanssa, mutta vauhdin hidastuminen ei tunnu haittaavan mummuskaa itseään. Monesti se nukkuu samassa kasassa junnuskojen kanssa silloin kun junnuskatkin malttavat vetäytyä nukkumaan. Syliinotettaessa ja rapsuttettaessa Eliza alkaa usein raksutella tyytyväisenä. Mummuskaa seurattaessa tuntuu ettei sillä ole mitään hätää, vaikka samalla koko sen olemuksesta näkyy hyvin selvästi että kyseessä on kunnon ikäneito.

Eilisillan jälkeen kotona on tullut käytyä myös eläkekotipohdintaa, mutta ne eivät missään tapauksessa koske Elizaa. Eliza kun ei lähde täältä enää mihinkään, ei edes muualle hoitoon. Saijan tuttu tarvitsisi kuitenkin kaveria aikuiselle naaraalle ja itse haluaisi pienentää laumakokoa vielä hieman tästä nykyisestä; sillä nyt kun kotona on ollut tämä viisi rottaa, en kaipaa häkkiin kauheasti enempää vilinää, vaikka kaipaankin Lolaa ja Usvaa. Alunperin suunnitelmissa on kuitenkin ollut antaa laumakoon laskea nyt luonnollista kautta siihen 3-5 rottamukseen; sillä vaikka lauma on tällähetkellä ehkä turhan iso, ei sielä ole ketään ylimääräisiä yksilöitä. Kuitenkin Saijan kysyttyä eläkeläistä aloin uudestaan miettiä Soodan mahdollista eläkekotiin laittoa. Toisaalta Sooda on yksi lemppareistani, enkä raaskisi siitä luopua. Toisessa vaakakupissa painaa kaipuu pienenpään laumaan ja Soodan ja Lilianin välit. Sillä vaikka laumassa on ollut nyt rauhallisempaa, en usko että nuo kaksi ovat saaneet vieläkään välejään lopullisesti selvitettyä. Jokaisen laumanmuutoksen jälkeen kun tuntuu että tuolla kaksikolla on kovin tarve selvittää keskinäistä suhdettaan. Eli toisen lähtö todennäköisesti selkiyttäisi laumahierarkioita selvästi, mutta koska Lilian on Tapsan rotta ja Tapsan ainoa kokonaan oma lemmikki, on kysymys vain siitä, raaskinko minä luopua Soodasta. Sen suhteenhan alkuperäinen suunnitelmakin oli laittaa se eläkekotiin poikasten jälkeen sijoituskodin siitä luovuttua. Sitten se vain ihanana jotenkin jäi... Lupasin ilmoittaa Saijalle päätöksestäni viimeistään huomisissa pikkujouluissa.

Saijalta sain eilen samalla uutisia Lolasta; sen pitäisi olla nyt kantavana ja Saija hakee sen tänään uroksen luota luota synnyttämään. Vähän iski siinä kohtaa haikeus, kun olisi halunnut pyytää Lolan kotiin. Joulunpyhät lähestyvät kuitenkin kovaa vauhtia, ja itseni tuntien pienet kotona pyörivät poikaset ovat pahin ajatustensotkija laumakokoa pienennettäessä. Poikaset kun ovat niin pieniä, suloisia ja usein laumakemiallisesti helppoja; sitten kun kakarat on saatu laumaan, ne menevät siinä usein varsin mutkattomasti ainakin aikuistumiseensa asti. Nyt pitää vain koettaa kovasti muistuttaa itselleen, että isoimpana syynä lauman pienentämisessä on kuitenkin itselläni halu saada enemmän aikaa jokaiselle yksilölle ja helpottaa rottien juoksutusta - ja niissä kummassakin pienet luovutusikäiset kakarat ovat jopa aikuisia vaativampia. Siihen asti kun on saanut pään kunnolla selvitettyä taitaa kuitenkin olla järkevintä välttää liikoja kontakteja vapaisiin, mahdollisesti sijoituskotia etsiviin kakaroihin ja keskittyä ihastelemaan muiden uusia laumanlisiä ja kotona olevia tuttuja aikuisia rottamuksia. Isomman lauman kanssa eläneenä kun on usein liian pinnassa se muistikuva että niinkin pystyi hyvin elämään (se tuntuu olevan itselläni yleisin argumentti aina kyseenalaistaessani oman päätökseni vähentää rottamäärää), ja hyvin paljon syvemmällä muistot siitä, mitä asioita selvästi pienempi laumakoko helpotti. Kun ei sekään ole lopulta niin tärkeää, että kyseessä olisivat nyt juuri ne oman rotan muksut; niistäkin kun varmasti osa jää kuitenkin jalostuskäyttöön, ja sitten voi aikanaan kysellä itselleen lempirottien poikasten poikasia tai niiden poikasia, jos haluaa sukulinjan häkissä jatkuvan.

Ilman poikashuuruja pystyy kuitenkin paremmin keskittymään tähän hetkeen, joten niitä vältellään ehkä kuitenkin hetki ;) Sitten kun laumassa on taas vapaita paikkoja, nekin ovat tervetulleita, mutta siihen menee toivottavasti aikaa. Soodan ja Lilianin jälkeen vanhimmat kun ovat vasta seitsemänkuisia, ja minulla riittää varmasti vielä paljon tutustuttavaa noissa aikuistuvissa junnuskoissa.