Keväällä stressasin kovasti olematonta kesätyötilannettani. Tilanne näytti CV:n ja tilin saldon kannalta huonolta, mutta ei toivottomalta. Gradussa ja yhdessä työn alla olevassa lehtiartikkelissa kun riittäisi kuitenkin työtä arkiaskareiden oheen. Kesän alkaessa tilanne oli alkanut tuntua jopa mainiolta: vapaat aikataulut mahdollistavat hyvin ystävien näkemisen, ja mikä olisikaan sen ihanampaa kuin päästä seuraamaan Jolenen tulevien naperoiden kasvua päivä päivältä. Ehtiä sosiaalistaa muksut kunnolla, ja tutustua hyvin muksuista jokaiseen. Keväinen harmistus oli vaihtunut ihaniksi kesäsuunnitelmiksi.
Sitten sain puhelun mahdollisesta kesätyöpaikasta. Työ alkaisi heinäkuun alussa ja kestäisi ainakin heinäkuun, mahdollisesti myös osan elokuuta. Mainiota, mutta... Työ olisi Porissa. Majoitus järjestyisi työpaikan puolesta, eli siitä ei tarvitsisi stressata. Se tarkoittaisi kuitenkin arki-iltoja poissa kotoa. Aikuisten eläinten perushoidon olen jättänyt monesti Mikon harteille, mutta elämäni ensimmäisen oman poikueen kriittisimmät elinviikot... Ja niiden ohella kaikki suunnitellut kesäreissut. Viikonloppu on pakottanut minut hyvin vahvasti pohtimaan suhdettani työhön, opiskelemaani alaan, lemmikeihini, ystäviini ja kesäsuunnitelmiini. Asia on pyörinyt koko viikonlopun päässä, ja stressaan kuulemma asiasta liikaa. Mielelläni olisinkin asiasta aidon iloinen ja stressaisin vain sitä että varmistuuhan kyseinen paikka minulle. Onhan kyseessä kuitenkin työtarjous, jota voin pitää aidon kiinnostavana. Kuitenkin huomaan miettiväni enemmän sitä, pystynkö reissaamisesta pitävänä ihmisenä heittäytymään hyvällä omalla tunnolla mahdollisesti yli kuukauden reissulle uudelle paikkakunnalle jättäen poikueen Mikon harteille. Uusia maisemia, ihmisiä, ja mahdollisesti jopa pientä verkostoitumista oman alan ihmisiin.
Yhtä ison osan ajasta päässäni pyörii ajatus pystyisinkö kohtuullisen kunnianhimoisena ja tulevaa työuraa ajattelevana ihmisenä kieltäytymään mahdollisesta työtarjouksesta. Tehdä sen ollakseni kesällä täysipainoisesti läsnä arjessa joka merkitsee miulle enemmän kuin mikään muu siihen kuuluvine ihmisineen ja eläimineen. Viettää illat yhdessä Mikon ja lauman kanssa välillä muustakin hyvästä seurasta nauttien. Nähdä myös niitä ihmisiä, joita ei oikein arkena ehdi sen sijaan että aikatauluttaa kaikki arjen ihmiset ja lemmikit niille vapaapäiville kuin Turkuun ehtii.
Tänään hyvin nukutun yön jälkeen pitäisi tulla puhelu, enkä vielä tätä kirjoittaessakaan tiedä mitä vastaan. Teleporttia tai Porin siirtämiseksi riittävän kokoista maansiirtokonetta ei ole vielä löytynyt. Äiti totesi että rotista en sitten ainakaan puhelimessa sano. Niillä ei kuulemma voita sympatiapisteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti