Jäsenkatoa paikallisyhdistyksissä

Joskus yhdistyskokouksissa käydessä tuntuu siltä että netti on jossain määrin ajanut ohi yhdistystouhuista. Tai ainakin jäsenmäärien jatkuva pieneneminen tuntuu käyneen yhtä aikaa netin yleistymisen ja sosiaalisen median nousun kanssa. Mikäli näkee yhdistysten tarjonnan näyttelyinä ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvänä jäsenlehtenä (joka sisältää osaksi näyttelytuloksia), kehitys on ymmärrettävää; onhan netissä tietoa saatavilla moninkertaisesti, monta kertaa nopeammin ja mikä parasta - täysin ilmaiseksi. Ei siinä enää yksi lehti niin paljoa paina, etenkin jos ne näyttelyt eivät kummemmin kiinnosta. Tai vaikka kiinnostavaisivatkin: eihän näyttelyttäminen edellytä jäsenyyttä.

Ja jos täysin totta puhutaan, netti tuntuu tarjoavan myös paljon muuta mitä itse aikoinani lähdin hakemaan yhdistystoiminnasta; samanhenkisten ihmisten yhteisöjä, vuorovaikutusta ja mahdollisuuden kysellä ja vaihtaa kokemuksia. Keskustelufoorumit, blogit ja facebook ovat avanneet lukuisia sellaisia väyliä joita oman harrastukseni alkupuolella 90-luvun puolivälissä ei vielä ollut. Minun ei tarvitse välttämättä ottaa suoraan yhteyttä kehenkään yksittäiseen harrastajaan aloittaakseni keskusteluita tai saadakseni vastauksia mieltä vaivaaviin kysymyksiin. Voin pysyä puhumatta kotona ja olla silti sosiaalisessa vuorovaikutuksessa paljon useamman harrastajan kanssa kuin pienen Pirkanmaalaisen harrastajayhdistyksen kautta omassa lapsuudessani ja varhaisnuoruudessani.

Silti tämä kehitys on minusta hieman sääli. Vaikka näyttelyt ovat monella jyrsijäyhdistyksellä varmasti se näkyvin osa toimintaa ja isoin ponnistus, on yhdistystoiminta parhaimmillaan myös niin paljon muuta; väylä tutustua ihmisiin oikeasti pelkän nettikirjoittelun sijaan. Toki niitä väyliä on muitakin, kuten ne myös ei-jäsenille auki olevat näyttelyt. Silti mielestäni pienen paikallisyhdistyksen parasta antia ovat juuri vapaamuotoisemmat yhteiset illanvietot. Ne kun kukaan ei ole koko päivää kiinni tuomaroinnissa tai assaroinnissa, vaan ihmiset kokoontuvat viettämään aikaa yhdessä. Juttelemaan, syömään jotain pientä ja nauramaan yhdessä. Sellaisessa mukana oleminen on ainakin itselläni ollut omiaan pienentämään kynnystä myös niihin suorempiin yhteydenottoihin, silloin kun on tullut tarvetta paikalliselle avulle.

Tällaiset illat eivät toki vaadi isoa ihmisjoukkoa toimiakseen tai ollakseen viihdyttäviä; niitä kyetään pitämään yllä pienenkin jäsenistön turvin. Silti porukan ollessa pieni ja vakiintunut tuntuu yhdistystouhusta puuttuvan jokin siihen erityisen hyvin sopiva palanen: mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin yhteisen tekemisen myötä. Tämä elementti löytyy kyllä hyvin tullessa uutena jäsenenä mukaan kuvioihin: astellessani ensimmäiseen Lskgy:n syyskokoukseen tunsin paikalta vain Janinan ja muut kävivät sitten pikkuhiljaa tutuiksi päästyäni mukaan seuraavan vuoden hallitukseen (omasta vapaasta tahdostani - kokouksia ei tarvitse jättää väliin pakkovärväyksen pelossa).  Vaikka täytyy kyllä myöntää, että ellen olisi aiemmin toiminut Pirkanmaan Nakertajien hallituksessa kynnys marssia suoraan syyskokoukseen olisi voinut olla astetta suurempi miun ujoudella (ja tuollakin kertaa osallistuminen meinasi jo hetken kaatua siihen, että en tahtonut löytää Maijun silloista ullakkoasuntoa, eikä minulla ollut vielä ketään jolle soittaa reitin kysymiseksi - miun suuntavaistoni on aina yhtä legendaarinen).

Miksi siis suosittelen kaikille tutustumista paikallisyhdistysten toimintaan? Koska ihmisiä on oikeasti mukava nähdä välillä myös livenä, ja etenkin jos itsellä ei ole vielä rakennettuna valmista verkostoa samalla tavalla hurahtaneista ihmisistä yhdistystoiminta on hyvä paikka aloittaa (tai vaikka jatkaa jos pohjaa jo olisikin; mikäli pidät esimerkiksi rottiesi kasvattajasta ja hänen tuestaan, voi yhdistystouhujen kautta löytää lisää yhtä ihania ihmisiä). Yhdistystoiminta ei ole ainoa väylä, mutta hyvin toimiva. Jäsenmaksutkaan kun eivät ole edes kahden hampurilaisaterian vertaa vuodessa (paitsi jos huijaa ja käyttää kuponkeja) ja kaikki tapahtumat ovat jäsenille auki välittömästi. Sitä voi siis lähteä suoraan mukaan, eikä tarvitse koettaa ensin tutustua ihmisiin ja toivoa että joku kutsuisi sitten jossain kohtaa mukaan johonkin. On vain kerran voitettava kynnys tulla hetkeksi keskelle uusia outoja ihmisiä - näin pienissä piireissä ihmiset käyvät oikeasti tutuiksi hyvin nopeasti ;) Itselläni tuon kynnyksen ylittäminen tuplasi hetkessä tuttavuuteni uudella opiskelupaikkakunnalla (mikä antaa ehkä vähän kuvaa silloisesta antisosiaalisuudestani ;)).

Nykyään löytyy kyllä myös melkein yhdistystoiminnan tapaan toimivia nettiyhteisöjäkin. Itsekin olen ollut muun muassa mukana järjestämässä kaninäyttelyä, jossa järjestävänä tahona ei ollut mikään yhdistys vaan joukko puput.nettiläisiä. Samaten akvaario-, herppi- ja rottapuolella olen ollut mukana keskustelufoorumien kautta järjestetyissä harrastajamiiteissä, joissa organisoivana tahona on ollut yhdistyksen sijaan joukko foorumiaktiiveja. Silti en osaa vielä täysin sulautua pelkkään osin anonyymiin nettimaailmaan. Jokin osa miusta käpertyy yhä mieluusti lehden kanssa sohvannurkkaan odottamaan seuraavaa mölkkyturnausta, vaikka hieman vanhempien lehtien kohdalla tunnen jo pientä huvittuneisuutta sen suhteen että neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti on ollut joskus varteenotettava mainostusväylä jyrsijäpoikueille.

Mikäli joku tämän luettuaan havaitsee itsessään jotain orastavaa kiinnostuksen siementä yhdistystouhuja kohtaan, miua saa käyttää vapaasti hyväksi Turun seudulla ;) Oli sitten kyse siitä että haluaa tutustua ensin johonkin yksittäiseen ihmiseen ennen tapahtumiin uskaltaumista, kaipaa yöpaikkaa halloweenillanistujaista toipumiseen tai vaikka vain puhelinnumeron johon ottaa yhteyttä jos ei löydäkään perille lehdestä löytyvän uppo-oudon numeron sijaan (lupaan vastata pienestä puhelinkammostani huolimatta).