Tänään sain töihin tekstiviestin. Michelle viestitti olevansa tulossa keskustaan päin käymään ja kyseli voisiko Yorkieta käydä katsomassa ja hakemassa mikäli poika olisi vielä vapaana. Niin kovasti kun olinkin tällaista viestiä odottanut, jouduin oikeasti miettimään asiaa hetken. Viestin saavuttua tunteet kun nousivat hyvin pintaan ja itkukin oli lähellä, vaikka en osaa itsekään sanoa johtuiko se enemmän onnesta siitä että poika sai kodin vai sen tajuamisesta että Yorkie on oikeasti lähdössä. Sillä vaikka ilmoittelinkin pojasta vielä ahkerasti, olin kuitenkin alkanut jo monella tasolla varautua siihen että Yorkie jää kotiin. Ja mitä enemmän ajatusta pojan mahdollisesta kotiin jäämisestä olin ehtinyt pyörittää, sitä paremmalta ajatus oli tuntunut; Yorkie kun vain on olemukseltaan niin minun rottani. Ainoa syy ilmoittelun jatkamiseen onkin ollut se että en ole varma haluanko pitää jatkossa kahta laumaa. Kaikesta ilmoittelusta huolimatta yksi päätös oli kuitenkin tehty: mikäli kukaan ei poikaa halua, sen paikka on kotona. Sitten meillä vain olisi jatkossakin kaksi laumaa, eikä maailma siihen loppuisi.
Sitten Yorkielle kuitenkin oli koti ja juuri sellainen koti johon pojan mielellään luottaa. Koti missä tietää pojan saavan rakkautta ja huomiota yllinkyllin. Ei siinä kohtaa viestiin voinut vastata muuta kuin myöntävästi, vaikka se hieman kirpaisikin. Yorkie oli vapaa ja tämä ilta sopisi hyvin. Aamupäivän ja alkuillan väliin jäi joitakin tunteja aikaa käsitellä Yorkien lähtöä.
Siinä kohtaa kun Michelle ja Pedro saapuivat voin kuitenkin sanoa olleeni jo aidosti iloinen. Eihän heitä tarvitse kuin katsoa rottamusten kanssa kun tietää että poikaa tullaan kohtelemaan kuin kukkaa kämmenellä. Sanarista en kyllä siitäkään huolimatta heidän mukaansa luvannut, vaikka Pedro onkin myös siihen hyvin ihastunut ;) Yksi utelias ja touhottava junnu pääsi sen sijaan matkalleen kohti uutta kotia kavuttuaan ensin kohti korkeuksia Pedron olkapäille ja merkattuaan Michellen paidan. Muutkin rottamukset saivat visiitin aikana osansa huomiosta, vaikka jos likat olisivat itse saaneet päättää sylittelyyn olisi pitänyt yhdistää myös vapaavalintaisen pituinen jaloittelulenkki. Sen suhteen likat joutuvat kuitenkin vielä odottamaan. Pojat olivat sen sijaan erittäin tyytyväisiä jo rapsutuksista ja siitä kun pääsivät nuuhkimaan käsiä jotka olivat silitelleet tyttöjä (vaikka luulisi että enin eksotiikka tyttöjen hajuista olisi jo hälventynyt, likkahäkki kun kuitenkin on meillä pysyvästi alle puolen metrin päästä pojista...).
Tänään kuitenkin vahvistui taas se miksi sitä koettaa mieluiten saada muksut maailmalle mahdollisimman lähellä luovutusikää. Mitä pidempään muksut ovat kotona, sitä vaikeampaa se on, eikä se vaikeus johdu vain siitä että pienistä söpöistä poikasista tulee äkkiä venähtäneitä teinejä. Muksujen kohdalla luonteet vain tulevat koko ajan paremmin esille ja kun poikueen valtaosa on jo lentänyt pesästä jäljelle jäävien kanssa ehtii viettää enemmän aikaa yksilötasolla. Silloin lähtevät ovat koko ajan omemman oloisia yksilöitä suloisen (ja joskus hieman rasittavankin ;)) riiviölauman sijaan. Eipä sillä etteikö yksilöidenkin välillä olisi eroja. Edellinen yhtä vaikea lähtö taisi olla Soodan, vaikka se olikin lähtiessään vielä ihan pikkukakara. Sekin vain jotenkin tuntui omalta pikkukakaralta.
2 kommenttia:
Voi kuinka nätisti kirjoitettu, oli hienoa päästä taas hiukan toisia rottia lääppimään! Poitsu saa taatusti hyvän ja lämpimän kodin 3 muun seurassa:)Se oli taas rakkautta ensisilmäyksellä jo syntymästä asti, ei pystynyt taaskaan muuta kuin kuunnella sydämensä ääntä ja hakea poitsu kotiin, vaikka tiedänkin että olisit enemmän kuin mielellään pitänyt pojan kotona. Mutta äänessä ollaan ja kuulumisia vaihdellaan taatusti! Kiitos taas:)
Kuvia kävinkin jo kurkkimassa facebookissa :) Rapsuja pojalle uuteen kotiin!
Lähetä kommentti