Tämä viikko ei ole mennyt järin hyvin. Kiirettä ja väsykiukkua on riittänyt, ja sen myötä olen lykännyt hyvin montaa asiaa joita olisi pitänyt tehdä tai päättää. Tänään menojen peruunnuttua päätin hoitaa mahdollisimman monia niistä asioista. Osa asioista on ollut pieniä käytännön juttuja jotka ovat vain jääneet roikkumaan; junalippujen hankintaa, hoitopaikkojen varmistelua, myynti-ilmoitusten laittoa (paitsi poikasista, se jää varmaan alkuviikkoon kun ehdin kuvatakin muksuja), kämpän siivousta... Pahimpana kuitenkin Pamaus. Etenkin tällä viikolla kun en ole ollut paljon kotona tilanne on korostunut. En ole saanut Pamausta laumaan enkä koe että minulla olisi tarjota millään muotoa riittävästi huomiota yksinasuvalle. Tämän viikon Pamaus onkin lähinnä lojunut häkissään. Ja joka kerran häkin ohi mennessä tai asiaa ajatellessa minulla on ollut huono omatunto. Siitä, kuinka poika on liikaa yksin. Siitä kun omat resurssit eivät riitä. Siitä kun oma jaksaminen ja omat hermot eivät riitä. Siitä kun tuntuu ettei mitään riitä, ja koettaa vain luovia jotenkin eteenpäin.
Tänään kyllästyin siihen olotilaan ja päätin hyväksyä asian. Vaikka se tekee minusta paskan omistajan Pamaukselle, omat resurssini riittävät tällä hetkellä sitä paremmin mitä vähemmän häkkejä meillä on. Ja mieluummin olen hyvä omistaja yhdelle laumalle (+ vielä muutaman viikon ajan poikueelle), kuin huono tai välttävä isommalle porukalle. Lemmikkejä minulla kun on kuitenkin lopulta varsin itsekkäistä syistä omaksi ilokseni, eikä niistä ole kauheasti iloa jos joka päivä vain stressaa jostain. Niinpä Pamaus sai mennä. Tai joutui lähtemään.
Tämä ilta menee varmaan itkiessä, mutta tiedän että huomenna helpottaa. Päätös ei ollut helppo (eikä etenkään sen toteuttaminen), mutta itselle tässä tilanteessa varmasti paras. Pamaus oli hieno rotta ja aivan mahtava persoona - vaikkei yhteiselo lopulta enää muiden rottien kanssa onnistunutkaan.
R.i.p. Pamaus
8.5.2012-12.9.2013
Miun pusurotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti