Kirjoitusjumitusta

Tällä viikolla sitä ei olekaan juuri ehtinyt koneella istua, ja se koneella istuminen on mennyt lähinnä yhden tekstin kanssa tapellessa. Kirjoittaminen on asia jota normaalisti rakastan yli kaiken, mutta silti - tai ehkä juuri siksi - se on välillä myös tajuttoman turhauttavaa. Etenkin silloin, kun aiheessa ei ole mitään vikaa, mutta teksti ei silti ota syntyäkseen. Tai jos sitä syntyykin, se tuntuu jo syntymässään kuolleelta, kuivalta ja takkuavalta kapulakieleltä. Itsellä kävi nyt niin yhden Rapinaan menevän artikkelin kanssa. Aiheena oli oma ensimmäinen poikueeni - eli mitä rakkain, upein ja läheisin, mutta silti sitä tunnetta ei saanut vain välittymään tekstiin. Asia ei tuntunut hiomalla parenevan, joten nyt ei auta kuin toivoa, että teksti itsellään muuttuisi kuin ihmeen kaupalla paremmaksi matkalla miun koneelta Saijalle. 

Kirjoistusjumeista kuitenkin selviää kuulemma parhaiten kirjoittamalla, joten välttelen uutta viikon taukoa blogin kanssa. Rajallisen ajan korvamerkitseminen yhdelle kirjoitushommalle kun ei ole ennenkään tuottanut juuri muuta kuin hampaiden kiristystä ylikriittisessä mielessä. Onneksi ne miua koneelta pois vetäneet asiat eivät ole kuitenkaan olleet vain stressaavia ja työntäyteisiä. Eilenkin illalla näin Erikaa, ja hänen kanssaan sitten rotista ja muista eläimistä puhuttiin.

Likoista Jolenella ja Delilahilla oli kiimapäivä, ja likoilla olisi ollut suorastaan pakottava tarve päästä Mikon työhuoneeseen poikia katsomaan. Etenkin Delilahilla, joka otti asiasta koko illan projektin itselleen. Alkuun se vain päivysti työhuoneen ovea, mutta kun se ei tuottanut toivottua tulosta, oli sen mielestä selvästi aika ryhtyä toimenpiteisiin. Ensin se kiipesi oven vierelle tuodulle jakkaralle, ja koetti fiksuna tyttönä kurkottaa siitä kahvaa kohti - ensimmäinen kerta kun kukaan likoista meillä sitä kohti pyrkii. En sitten tiedä, kokiko se sen vain hyväksi ulokkeeksi, vai olisiko neiti oikeasti osannut yhdistää sillä olevan jotain tekemistä oven aukeamisen kanssa. Kahva jäi kuitenkin saavuttamatta, joten seuraaksi neiti kiipesi lehtikorin päälle, ja koetti siitä kurkottaa kohti ovea. Neiti oli kuitenkin edelleen liian lyhyt, ja ovi pysyi visusti kiinni. Sitten Delilah kiinnitti huomionsa lehtikorin vieressä roikkuvaan iltapukuun, ja hyppäsi lehtikorin päältä siihen kiinni, ja lähti kiipeämään sitä pitkin kohti kahvaa - kunnes mie julmana kangasta suojellakseni nostin sen alas - ja lopulta koko iltapuvun, kun neiti oli heti kohta uudestaan sitä yrittämässä. Vieläkään neiti ei ollut kuitenkaan valmis antautumaan tappiomielialaan, vaan se hyppäsi kiinni maalattuun ovenkarmiin, ja pääsisikin sitä pitkin ylös joitain kymmeniä senttejä ennenkuin kynnet menettivät otteensa sen liukkaasta pinnasta. Neiti tipahti takaisin lehtikoriin, ja jäi hetkeksi sinne miettimään uusia suunnitelmia oven pään menoksi. Ja päätyi lopulta palaamaan alkuperäiseen suunnitelmaan livahtaen lehtikorin taakse odottamaan josko ovi aukeaisi. Ei se ole aina niin kovin helppoa koettaa päästä itselleen sulhoa katsastamaan.

Samalla sitä tuli sitten havahduttua Marikan muksujen ikään, ja otettua pojat omaan häkkiinsä. Ettei vain käy vahinkoja niidenkään kanssa. Piti kyllä silti vielä ihan kalenterista laskien tarkastaa, onko tässä oikeasti jo neljä viikkoa poikasten syntymästä mennyt. Ja olihan se. Tänään Saija on tulossa pieniä katsomaan, niin pitääkin sitten samalla sopia miten poikasten luovutusten kanssa tehdään - siihenkin kun on sitten enää viikko.