Nyt on sitten Tampereelle edetty, ja Tortok, Valdur, Sarys ja Leona odottavat bokseissaan huomista kotiutumista uusille omistajilleen. Saijalta tullut muksu Jenkki lähti heti tänään vähän Tampereelle saapumiseni jälkeen. Muksut ovat tilanteessa vähän ihmeissään, vaikka ottavatkin varsin lokoisasti. Kummallakin parilla on nyt iso boksi vesipullon kera, eikä moisesta tilanrajaamisesta ole ainakaan vielä protesteja kuulunut.
Tampereelle päästyäni tajusin kuitenkin unohtaneeni täysin leikata pienten kynnet - viime aikoina olen selvästi ollut tavallistakin hajamielisempi. Onneksi kynsien napsiminen sujuu helposti ihmisten kynsileikkureillakin, niin sai tilanteen sitten korjattua. Kotona teräviin kynsiin on jo varsin tottunut, kun etenkin aiemmin olin todella laiska leikkaamaan kynsiä (ja nykyäänkin se joskus lipsuu). Tai oikeastaan tein kynsienleikkuusta isomman jutun kuin se onkaan: jonkin sellaisen mihin piti erikseen ryhtyä, sen sijaan että rotalta vain napsii kynnet ohimennen muun käsittelyn lomassa. Uusiin koteihin lähetettäessä tahdon muksujen olevan kuitenkin tip top - ja eihän se nyt olisi mitenkään päin kiva, jos uudella omistajalla olisi kädet heti naarmuilla, kun alkaa hieroa tuttavuutta pienten kanssa.
Muksuja pyöritellessä tapahtui myös jotain mitä en uskonut ikinä näkeväni: äitini joka ei ole koskaan välittänyt rotista pyysi Saryksen syliin. Toki hän neidin sitten syliin saikin, ja meni sitä sitten keittiöön isäpuolelleni näyttämään. Rottien häntä äitiä kyllä edelleen vieroksututtaa, mutta selvästi hän kuitenkin yrittää oppia ymmärtämään mikä miua noissa siimahännissä niin kovin viehättää.
Viehätyksistä puheenollen, tuli tässä myös huomattua, että pienten nojaillessa boksien kylkeen söpön unisina agouti essexin kylkiväritys korostuu oikein mukavasti. Ja mie olen kuvioon entistä rakastuneempi. Jotenkin essex on vain niin kaunis: eläin ei ole liian kuviollinen vannoutuneen kuviottomia tikattuja rakastavan silmään, mutta valkoista on kuitenkin jotenkin juuri passelisti piristämään väritystä. Hassun äkkiä tämä hurahtaminen on kyllä tapahtunut: vielä 2010 alkuvuodesta en olisi ikinä uskonut päätyväni kasvattamaan kuviollisia, agouti on kyllä ollut se rakas aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti