Rottala rauhoittuu ...tai sitten ei

Viikonloppu meni taas Tampereella vähemmän rotakkaissa merkeissä. Heti Turkuun palattua rottalassa alkoi sen sijaan tapahtua. Eeva oli laitellut viestiä jo perjantaina, ja pyydellyt ilmoittamaan miten kotiudumme sunnuntaina. Hän kun toivoi Unoa mahdollisimman pikaisesti kotiin. Sitten myös mummuskalleen seuraa kaivannut laitteli viestiä, ja kyseli voisiko tulla tänään seuraneitiä hakemaan. Niinpä melko heti Turkuun palattua oli parien heippojen paikka, kun Uno ja Jolene lähtivät kumpikin tahoilleen. Uno opettelemaan laumaelämää kahden ison pojan kanssa vietettyään koko tähän astisen elämänsä kahdestaan äitinsä kanssa, ja Jolene puolestaan rauhallisempaan laumaan enemmälle huomiolle.

Kuitenkin olisi liioiteltua sanoa, että rottala olisi kahden lähtijän myötä rauhoittunut. Monan muksut alkavat olla pahimmassa riiviöiässä, ja likkalaumassa junnuosastolla riittää taas vääntöä. Tuiken oltua nyt viime viikot pääosin laumasta poissa, on junnulikoilla nyt kauheat tohinat menossa Tuiken palattua häkkiin. Tohinoita luonnollisesti lisää myös parin pikkuneidin kiima. Mammaosasto antaa junnujen sählätä, ja keskittyy viettämään siestaa matonkuteista tehdyssä korissa. Muhku jaksaa välillä osallistua vielä junnujen leikkeihin, välillä se puolestaan hakeutuu mieluummin mammaosaston jatkoksi.

Uno ei olisi malttanut millään rauhoittua kuljetusboksiin Eevan sitä hakiessa. Koostaan huolimatta boksi oli äkkiä nähty, ja syli olisi ollut boksia miljoona kertaa mielenkiintoisempi paikka. Kakara tarttuikin Eevaa kädestä heti tilaisuuden tullen, ja ujotti itsensä sen kautta Eevan syliin. Ainokainen on selvästi oppinut pitämään itseensä kohdistuvaa ekstrahuomiota luonnollisena tilanteena, ja häkkiin tai boksiin sulkemista ikävinä poikkeuksina. Kakaran paikkahan on sylissä tai sohvalla. Saa nähdä jatkuuko sama meno myös Eevalla, vai omaksuuko pikkupoika Hugolta ja Osmolta miehen mallin. Laumaan poika otettiin ainakin mukaan nopeasti - isot pojat eivät kuulemma jaksaneet kakaraa kauaakaan ihmetellä, kun jo siirtyivät takaisin torkuille. Toivottavasti tutustuminen laumassa jatkuu yhtä rauhalliseen malliin.

Zaya's Uno Turhapuro 5vk

Uno 5vk ei olisi malttanut poseerata

Tuiken ainokainen, jonka kanssa ensimmäiset viikot menivät jännittäessä, on nyt saatu kunniakkaasti viiden viikon ikään. Kasvussakin poika on saanut jo ikätoverinsa kiinni. Maanantaista alkaen poikaa on punnittu päivittäin, ja paino on kasvanut tasaista kymmenen gramman päivätahtia. Kun paino oli noussut maanantain 83 grammasta tiistain 93 grammaan, uskaltauduin ilmoittamaan myös Eevalle, että poika tulee olemaan valmis muuttamaan omilleen heti viisi viikkoa täytettyään. Alkuunhan kun sitä oli varautunut siihen, että poika joutuisi viettämään täällä vähän pidempään päästääkseen edes 100 gramman luovutuspainoon.

Eevalle sattui kuitenkin menoa viikonlopuksi, niin pojan nouto sovittiin alkuviikkoon. Vielä viikonlopun Uno saa siis viihdyttää emoaan (=riekkua emon hermot kappaleiksi ;)). Sitten Tuiken on aika palata likkalaumaan muiden neitien luo, ja Uno pääsee opettelemaan laumaelämää simskuveljesten luokse.

Kovin kauaksi aikaa toinenkaan poikuehäkki ei kuitenkaan jää tyhjäksi. Kuin varkain Monankin kakarat ovat jo virkeitä kolmiviikkoisia, ja viikon päästä tytöt ja pojat on aika ottaa omiin asumuksiinsa. Monan kakaroista potentiaalisimmat suurimmat seikkailijat tuntuvat löytyvän tällä erää rex-osastolta. Eilen kakaroiden kanssa sohvalla touhuttaessa team rex livahti vuoroin miun hihansuusta kutitusreissuille. 

Pikkuneiti Vanamo

Kotiin jäävällä kakaralla on nyt nimi. Tai olihan neidillä virallinen nimi toki jo aiemmin, mutta nyt neidillä on ihan oikea nimi, Vanamo. Ei sillä että nimessä Ratazana's Hissun Kissun olisi mitään vikaa. Silti en jotenkaan pitänyt havainnostani, että en ole viime aikoina tullut panostaneekseni rottien nimeämiseen. Ennen kaikilla kakaroilla oli liuta kutsumanimiä valmiina odottamassa jo ennenkuin kakarat olivat edes syntyneet. Liuta siksi, sillä eihän nimen sopivuutta voinut tietää ennenkuin muksuun oli vähän tutustunut.

Tämän hetkisistä rotista valtaosalla kutsumanimi on yksinkertaisesti virallinen nimi tai lyhennys siitä. Meillä on Dippis, Libna, Pamaus, Sanaris... En ole vain tullut miettineeksi nimiä etukäteen, ja muksulle on sitten vain vakiintunut jokin kutsumanimi ennenkuin olen tullut edes ajatelleeksi asiaa. Pelottavasti tämä on alkanut tuntua myös helpolta, kun nimi yhdistyy suoraan viralliseen nimeen (pahoittelut tästä siis kaikille, jotka joutuvat taas lunttaamaan nimiyhdistelmät blogistani unohtuessani puhumaan kutsumanimillä).

Aiemmin kaikki kutsumanimet menivät aina jonkin teeman mukaan: kasvinnimien, laulujen... Nyt palattiin siis kirjaimellisesti juurille, kun kakara sai nimensä yhden lempikukkani mukaan, ihan niinkuin ihan ensimmäiset rottani silloin seitsemän vuotta sitten. Kauniin ja siron vanamon. Pelottavasti kyllä totesin Tapsalle, että mikäli topaz neiti jää kotiin, se on sitten Kielo. Kumpikin kun on kyseiseen pikkuneitiin vähän turhan ihastunut, ja koettaa puhua sitä vaivihkaa toiselle. Kun eihän toisen rottia lasketa. 

Likkalaumaan saattaa kyllä muutenkin olla tulossa pientä muutosta. Törmäsin sattumalta ilmoitukseen, jossa haettiin Turusta seuraa yksinjääneelle mummorotalle. Yksinjääneellä oli ikää jo sen verran, ettei seuraksikaan haluttu poikasia. Asiaa hetken harkittuani menin tarjoamaan eläkekotiin tuota neidin ikätoveria Jolenea. Eli kai sitä eläkekotisysteemille annetaan vielä toinen mahdollisuus, niin saa mummuska rauhallista seuraa. Sen option aion kyllä jättää auki, että mummuska on tervetullut takaisin siinäkin tapauksessa, että toinen mummuska kuolee sitä ennen.

Rohinoita

Dippis ja Flaksi

Muksujen kanssa touhuilun ohella rottaharrastukseen kuuluu myös murhemieltä. Dippis on alkanut taas rohista, ja minä olen hyvin kahden vaiheilla, mitä pojan kanssa tekisin. Tämä kun ei ole ensimmäinen kerta, ja poika on syönyt nuorempana vaivaan pari antibioottikuuriakin. Rohina ei ole vieläkään jatkuvaa, mutta silloin kun sitä on, kuuluu se selvästi viereiseenkin huoneeseen. Eli kaikki ei ole kunnossa, mutta silti ison osan ajasta poika on oma virkeä mukavuudenhaluinen itsensä (uroksestahan tästä kun on kuitenkin kyse ;)).

Rohinajaksot ovat kuitenkin pahoja, ja pojan hengityksen kuunteleminen tekee pahaa. Pari kertaa olenkin jo lopetuspäätöksen melkein tehnyt. Mutta kuten tyypillistä, juuri silloin ne rohinat katoavat hetkeksi täysin, ja poika killittää söpösti riippumatossa alkaen raksuttaa heti kun siihen päin edes katsoo. Siitä Dippis onkin aina ollut hassu: mikään varsinainen sylirotta poika ei ole, mutta jo se että sitä katsoo ja sille juttelee riittää saamaan sen raksuttelemaan tyytyväisenä.

Dippis

Aiemmista rohinoista johtuen poika on jäänyt näyttelyistäkin nyt eläkkeelle, kun olen koittanut karsia sen elämästä kaiken ylimääräisen, joka rohinoita voisi edistää. Eipä sillä, että se olisi juuri eroa tehnyt. Rohinoittein kausittaisuus on saanut myös miettimään, onko vaiva sittenkään krooninen (eli keuhkot pysyvästi osin tuhoutuneet) vai onko pojalla vain niin paljon muita alempi vastustuskyky, että se sairastuu rohinoihin toistuvasti. Nekään pohdinnat eivät ole kyllä johtaneet mihinkään, koska en osaa nähdä kumpaakaan millään muotoa hyvänä vaihtoehtona.

Tällaisina hetkinä ei aina osaa nähdä rottien sitkeyttä hyvänä asiana. Silloin kun eläimen kunto selvästi romahtaa nopeasti, lopetuspäätös on helppo tehdä. Nyt kun hyviä päiviä on vielä selvästi enemmän kuin huonoja (tai eläin peittää huonot päivät välillä paremmin kuin toisinaan), on päätös monta kertaa vaikeampi. Kun ei tiedä, kuinka paljon eläin lopulta peittää perustyytyväisen olemuksensa alle nauttiessaan kipeänäkin saamastaan huomiosta.

Pistetään tilaukseen yksi kappale kristallipalloja. Nopealla toimituksella.

Kuvia

Otinkin itseäni heti viime postauksen lähettämisen jälkeen niskasta kiinni, ja kuvasin muksut. Ei kuvista kovin kummoisia tullut, mutta ompahan nyt joka muksusta ainakin jonkinlainen kuvatus poikueet -sivulla. Antavat nuo vähän heikommatkin kuvat muksuista kuitenkin parempaa käsitystä kuin täydellinen kuvattomuus. Kakarat olivat kuvattaessa vähän unisia, niin monesta kuvasta meinasi tulla silmät kiinni kuvia. Etenkin kun kuvausalustassa oli pehmeä reunus, jonka alle muksut alkoivat mielellään päätään tunkemaan kivan päiväunipaikan löytämiseksi.

Vaaleampi agouti essex pojista torkuttaa reunalla

Tummempi pojista lähti kiertämään kehää

Topaz essex tyttö keskittyi lähinnä selkäpuolensa esitelyyn.

Kotiin jäävä agouti essex tyttö koitti kömpiä reunan alle.

Rex agouti tyttö otti varsin rennosti

Sk agouti neiti ei olisi puolestaan malttanut pysyä ollenkaan paikallaan

Kuvaustuokion päätteeksi muksut pääsivät mammoineen isompaan häkkiin. Mammailuhäkkinä toimiva Kios vaihtui sinipohjaiseen junnulaan.

Vapaita rottamuksia

Janina kävi tänään valitsemassa Monan poikueesta oman kakaransa, eli nyt alkaa kotien etsiminen niille muille. Omaa ihmistään etsii siis kolme naarasta: sk agouti, sk topaz essex ja rex agouti sekä kolme urosta: sk agouti, sk agouti essex ja rex agouti. Muksut etsivät mukavan rottamaisia lemmikkikoteja. Kakarat ovat luovutuksessa 13.10. eteenpäin, ja kulkeutuvat ainakin Tampereelle (Turusta nouto sopii tietenkin myös paremmin kuin hyvin).

Yksilökuvat ovat kakaroista kyllä yhä ottamatta, kun päivän valoisa aika tahtoo olla näin syksyllä täysin olematon. Hämärä keinovalo, kehno kuvaaja ja peruspokkari kun ei ole itselleni ainakaan se helpoin kombinaatio. Vaikka pianhan sitä on koitettava, että muksuista ne yksilökuvat saisi. Välimatkojen takia kaikki kiinnostuneet kun eivät yleensä pääse muksuja paikanpäälle katsomaan, vaikka aina koitankin kutsua kyselijät tutustumaan muksuihin ihan lähietäisyydeltä. Kakarat kun osaavat antaa itsestään paljon paremman kuvan kuin miun räpsäisyni. Tänään olisi tosin taas niin kaivannut kameraa siinä kohtaa, kun yksi pojista peseytyi söpösti selältään, samaan aikaan kun toisella muksulla oli veikan häntä suussaan. Pienistä möngertäjistä on tulossa taas niin nopeasti aktiivisia rottia.

Janinan matkaan sain puhuttua myös meillä pyörineen dunan. Kovasti sellainen kun piti meillekin hankkia, kun päätin varakäytössä olleesta lasiterraariosta luopua. Kuitenkin nyt poikueiden myötä löysin itseni taas sen tosiasian edestä, että yksinkertaisesti pidän synnyttävillä naarailla enemmän noista Kios-häkeistä. Ja koska synnyttäviä meille tuskin tulee yli kahta yhtä aikaa, on tuo duna täysin turha.

Rottalassa uudelleen järjestelyiden taustalla on myös ajatus saada sinne lisätilaa toiselle, nykyistä isommalle kiipeilypuulle. Vielä sellaista ei ole tilattuna, mutta kovasti sitä jo miettii, millainen tilaan parhaiten sopisi. Rottala kun on nykyasussaan ehkä tehokas, mutta silti sitä on alkanut miettiä, onko poikashäkkien todella tarpeellista olla koko ajan esillä. Poikueita meillä kun ei kuitenkaan koko aikaa ole, kun taas rotilla ei ole pääsääntöisesti muuta jaloittelutilaa kuin tuo huone. Niin sillä sitä haluaisi ehkä koettaa kehittää monimuotoisemmaksi ja virikkeellisemmäksi tilaksi aikuisiakin rottia ajatellen. Zooplussasta tilaamisen ohella sitä miettii vaihtoehtona puun hankinnalle messutarjousten katsomista. Sitten pitäisi vain varmistaa, mahtuisiko moinen löytyessään kyytiinkin.  

Auenneita silmiä

Unista siristelyä

Nyt on Monankin muksuilla silmät auki. Tai ainakin melkein: toinen essex pojista kulkee vielä silmäpuolena kurkkien maailmaa vasta toisen silmänsä kautta. Selvästi vähän varovaisempi tapaus ;) Sitten kun tämä pikkuherra saa toisenkin silmänsä auki alkaa käydä taas ajankohtaiseksi yksilökuvien napsiminen kakaroista ja se haikeampi - uusien kotien etsiminen. Kotiin kun muksuista jäänee vain yksi - agouti essex naaras Ratazana's Hissun Kissun. Hetken kyllä leikki ajatuksella myös porukan blondin jättämisestä. Sillä kyseiselle muksulle tulikin valittua nimeksi Etten tentten. Mutta kyllä tuo agouti essex neiti taitaa se ehdottomasti järkevämpi kotiin jätettävä olla, nyt kun yksi on valittava. Vaaleittein punasilmäisten ystävänä Tapsa on valinnasta vähän harmissaan, hänestä tuo blondi kun on ehdottomasti porukan kaunein. Itse taas hellyin blondin raksutteluun, vaikka suosinkin silmienvärinä ehdottomasti mustaa.

Vielä ennen ilmoittelun aloittamista Janina on tulossa katsomaan muksut läpi, ja valitsemaan omansa. Sitten lähtee taas markkinointirumba käyntiin, ja ilmoitusten laittaminen kakaroista. Kakaroista kuudelle kun pitäisi näillä näkymin se oma ihminen löytää. Saa nähdä kuinka haasteelliseksi se käy, muksujen ollessa yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikkien kauniin agouteja. Onneksi sentään eri turkkimuunnoksilla, ettei ihan identtinen sakki sentään ole kyseessä.

Essex tyttöset

Uusien kotien löytymiseen asti muksut viettävät kuitenkin rottalan arkea. Eilen S-Marketin kalatiskiltä löytyi pitkästä aikaa kokonaisia silakoita, ja niistä saikin oivia tuomisia rottalaan. Peratut kalat kun ovat paljon tylsempiä kuin nuo, joilla on silmät ja kaikki paikallaan (rotilla on paikoin outo maku), niin peratut kalat jätän yleensä suosiolla tiskiin ja odotan kokonaisia. Tunnin päästä kalojen antamisesta muisti kyllä taas, miksi kalapäivät ovat rottalassa muutenkin selvästi vähemmistössä. Rottalan oven ollessa auki kuten yleensä, silakanhaju tuntui olohuoneessa asti. Mutta ainakin rottamuksilla oli hauskaa. Mona muksuineenkin sai hävitettyä kokonaisen silakan, vaikka Monan kakarat eivät vielä kauhean aktiivisesti kiinteätä ruokaa syö.

Sama kasa toisinpäin

Eevankin blogi oli päivittynyt pitkästä aikaa. Tällä kertaa kuitenkin surullisemmilla uutisilla; kolmen pojan kuolinilmoituksilla. Niitä lukiessa tuli kuitenkin taas kova tarve hakea omia vanhempiakin rottalaisia enemmän syliteltäviksi. Poikueittein aikaan kaikki meinaa rottalassa pyöriä enemmän muksujen ympärillä, kun ne vaativat ekstrahuomiota ja ekstrakäsittelyä. Kuitenkin aikuisillekin niiden kanssa vietetty aika on arvokasta: koskaan kun ei voi tietää, paljonko sitä yhteistä aikaa on enää jäljellä. Carloskin oli tosiaan lähtiessään vasta vuoden vanha: meillä on tuolla häkissä yhä niin Carloksen emo kuin siskokin. Mustapoika kun lähti samalla tavalla varkain kuin Marika: yllättäen ja ilman ennakkovaroitusta. Samalla sitä miettii kasvatusta koko ajan kriittisemmin: kuinka paljon haluan todella käyttää aikaa poikueiden kanssa touhuamiseen ja perushoitoon, kuinka paljon taas omiin aikuisiin lemmikeihini. Isompi eläinmäärä kun tarkoitta aina myös enemmän sotkua ja siivoamista, sellaista joka omalta osaltaan lisää perushoitoon kuluvaa aikaa. Vaikeita valintoja, kun moni asia kiinnostaa.

Haaste

Sain Sannalta Liebster haasteen. Tänään olin kuitenkin laiska, enkä jaksanut ainakaan vielä keksiä itse kysymyksiä, tai laittaa haastetta eteenpäin. Näitä vaiheita odotellessa näpyttelin kuitenkin jo vastaukset Sannan esittämiin kysymyksiin, jotka tulevat siis tässä. Mahdolliset vapaaehtoiset haastettavat saavat kyllä ilmoittautua kommenttiboksiin, ja yllyttää miua päästämään sisäisen tentaattorini vauhtiin ;)

1.Miksi päädyit juuri siihen eläinlajiin, jonka omistat?
Ihastuin rottiin lajina lopullisesti syksyllä 1997. Olin lukenut rotista jo aiemmin, samoin kuin varmasti kaikista muistakin lajeista joista silloisen lähikirjaston suppeahko eläinhylly vain lukemista tarjosi. Tuona syksynä olin kuitenkin ensimmäisiä kertoja Suomen kani- ja jyrsijäkerhon (nykyinen Pirkanmaan Nakertajat) näyttelyssä Kalevan lukiolla, ja sielä oli myyntipöydällä kerrassaan valloittavia rottamuksuja. Eihän miulla mitään lupaa rottiin ollut, eikä äiti halunnut edes keskustella asiasta, mutta lähes huomaamatta jumituin rottaboksien kylkeen. Sain sitten päivän mittaan sylitellä muksuja, ja pääsin juttelemaan niiden myyjän kanssa rotista lemmikeinä ja niiden hoidosta. Siitä se kipinä sitten lähti, ja vahvistui vuosien saatossa lisälukemisen ja kaverin rottien myötä. Omia rottia jouduin kuitenkin odottamaan vuoteen 2005, äidillä kun meni hetken aikaa totutella ajatukseen.


2. Mikä on parasta omistamissasi eläimissä?
Älykkyys ja sosiaalisuus. Rotat ovat persoonallisia ja aktiivisia otuksia, jotka ottavat vahvasti kontaktia myös ihmiseen.

3. Entä ikävintä?
Rottamukset osaavat olla välillä jopa rasittavan huomionhakuisia, ja alkaa tehdä jäynää kokiessaan jäävänsä liian vähälle huomiolle. Etenkin jaloittelualueella on meillä nähty joskus melkoista diivailua loukkaantuneiden rottamusten toimesta. Toisena ikävänä on tietysti erittäin lyhyt elinikä, ja se että monet vakavammista sairauksista eivät ole kunnolla hoidettavissa.

4. Mitä harrastatte?
Näyttelyitä ja yhdistystouhuja. Nämä tosin ovat molmmat vahvemmin sellaisia omistajan harrastuksia, joissa rotat ovat vain mukana. Varsinaisesti rottien kanssa meillä ei harrasteta muuta kuin arkista puuhailua. Tapsa on kyllä meinannut aloittaa agilytreenit Tuiken kanssa, nyt kun meiltä löytyy esteetkin.

5. Kauanko olet omistanut lemmikeitä?
Ensimmäisen oman lemmikkini sain 4-vuotiaana, eli lemmikeitä on itselläni ollut nyt 21 vuotta.

6. Suurin haaveesi lemmikkeihisi liittyen?
Hyvä ja toimiva arki taitaa olla tällä hetkellä se suurin haave. Toki sitä löytyy useampia suuntia, joihin välillä miettii harrastusta kehittävänsä. Mutta keskeisimpänä säilyy silti se, että toivon voivani pitää eläimet ensisijaisesti lemmikkeinä ja että lauma ja itse pysyy terveenä.

7. Mitä ruokaa syötät ja miksi?
Pääruokana toimii tällä hetkellä Altrom -pelletti. Pelletti on perusruokana helppo ja tasalaatuinen, eikä matamiosastokaan pääse valikoimaan siitä vain parhaita paloja kuten siemensekoituksesta. Vaihtelua tuomaan rotat saavat kyllä suht usein myös tuoreruokaa, ettei ruokavalio mene täysin askeettiseksi.

8. Kuinka paljon aikaa lemmikkisi vievät päivässä?
Rottamusten kanssa tulee vietettyä aikaa viidestä minuutista useaan tuntiin. Kiireisimpinä päivinä tarkistan vain vedet, ruokin eläimet ja katson että kaikki on päällisin puolin ok. Vähemmän kiireisinä saatan linnoittautua romaanin kanssa rottalaan useiksi tunneiksi valvomaan toisten jaloittelua ja tarkkailemaan rottamusten edesottamuksia kirjan reunan yli. Välillä rottamukset pääsevät myös olkkariin peli- tai leffankatseluseuraksi.

Käärmeiden kanssa en varsinaisesti vietä aikaa. Niille vain vaihdan vedet ja ruokin eläimet noin parin viikon välein. Toki niidenkin liikkeitä unohtuu tarkkailemaan joskus pidemmäksikin aikaa, silloin kun ne ovat liikkeellä.

9. Onko sinulla jokin eläinlaji, josta haaveilet, mutta jota et voi jostain syystä hankkia?
Koirakuume minulla on tällä hetkellä suht pahana. Isoimpana hidasteena tässä on kuitenkin nykyinen asuinpaikka: asun ihan keskustassa, eli pienimmillekin pissalenkeille koira pitäisi viedä vähintään lähimpään puistoon, ja lähimmät kunnolliset vapaanapitomahdollisuudet ovat kaukana. Tällä hetkellä on siis harkinnassa, pitäisikö odottaa koiran kanssa suosiolla siihen, kun on oma piha. Eihän se toki mikään välttämättömyys koiran pidossa ole, mutta helpottaa silti kummasti arkea.

10. Miten päädyit juuri niihin yksilöihin, joita sinulla on nyt?
Nykyisistä yksilöistä valtaosa on tullut tai jäänyt tylsästi värin ja kuvion perusteella. Flaksi tuli enempi "vahingossa", kun herra palautui Saijalle laumoineen pojan ollessa viisikuinen. Lauman muut jäsenet olivat jo parivuotiaita, ja Saija tarvitsi junnuskalle uuden kodin, joten päädyin koittamaan sitä omaan laumaani. Ja sinnehän se sitten jäi.

Käärmeistä Wonka tuli kanssa kodinvaihtajana, kun kaverin poikaystävä vähänsi käärmemääräänsä. Olin harkinnut kolmatta käärmettä, ja yksi listatuista lajeista herätti mielenkiintoni. Parin yön lukemisen jälkeen päädyin ottamaan haasteen vastaan, ja viljojen lisäksi taloon muutti vähän hankalammassa maineessa oleva otus. Lajisekseen Wonka on kyllä ollut todella leppoisa tapaus.

11. Ovatko lemmikkisi aiheuttaneet sinulle joskus tavallista suurempaa päänvaivaa (mukaan ei lasketa kaikkea sitä pientä, mitä ne väistämättä aina aiheuttavat)?
Turhankin usein ;) Meillä on ollut muun muassa kerran kolmannes kämpästä lattiat auki remontissa, kun akvaarion ulkolaitasuodatin valutti vedet lattialle. Siinä sitten elettiin parisen kuukautta kahdessa huoneessa, joihin oli pakattu niin kaikki eläimet kuin koko kolmion kamat, kuivurien huristessa yötä päivää viereisessä huoneessa.

Sairastapaukset ovat myös joskus vetäneet arkea raiteiltaan, etenkin silloin kun rohinat veivät antibiooteista huolimatta viidenkymmenen hiiren hiirulasta kolmanneksen. Siinä menivät suunnitelmat pitkäksi aikaa uusiksi, ja tilanne veti pitkäksi aikaa varsin vainoharhaiseksi rohinoiden suhteen.  Vähän vastaava inferno käytiin aiemmin läpi myös gerbiilien kanssa, kun lintupunkit asettuivat taloksi 1,5 vuodeksi, ja stressasivat eläimet niin että moni laumoista hajosi lopullisesti, ja lopulta valtaosa eläimistä piti majoittaa yksin. Lopulta punkki-invaasio saatiin kuriin vasta keskellä talvea tapahtuneen muuton myötä. Siihen mennessä oli ehditty kokeilla jo aika monet loishäädöt eri aineilla. Rottien kohdalla sairastelut ovat onneksi olleet yksittäistapauksia *koputtaa puuta*

Eeva visitoimassa

Yhdestäkin voi olla moneksi

 Eeva poikkesi eilen Tuiken muksua katsomassa. Muksua, jonka Saija meni nimeämään Zaya's Uno Turhapuroksi. Eevan puolesta kyllä toivon, ettei nimi tällä kertaa olisi enne - sen verran monta Turhapuro leffaa sitä on tullut kakarana katsottua. Ainakin toistaiseksi muksu on kyllä pieni ja sievä. Tosin Eevan mielestä muksu saisi olla jo vähän vähemmän pieni - muksulla kun on lupa lähteä maailmalle vasta kun 100 gramman painoraja tulee täyteen.

Saija onneksi totesi, että pojan uskaltaa kyllä pitää emonsa seurana siihen asti. Kun ei pikkuherralla kerta siskojakaan ole. Mukava niin, sillä poika tuntuu selvästi vähän ikäistään kakarammalta. Hyvin vallattomalla tavalla kyllä - tänäänkin poika viihdytti miua ja Tapsaa sohvaspurteillaan samalla kun katselimme nettiteleviosta Muuttajia. Tai taisi siinä muuttajat kyllä unohtua enempi taustalle, kun kakara vei kaiken huomion, kunnes lopulta nukahti Tapsan hihaan. 

Eevan viime näkemisestä oli taas vierähtänyt melko tovi, niin unohduttiin siinä useammaksi tunniksi höpisemään. Eevallakin on taas kova häkkikuume, ja halu kokeilla uusia häkkimalleja. Siinä tuntee olonsa jopa melkein normaaliksi, kun ei ole ainoa joka harkitsee joskus täysin toimivan häkin vaihtoa toiseen ihan vaihtelun vuoksi. Nyt tosin oma varahäkkivarasto on selvästi normaalia karsitumpi, eikä häkkivarastossa ole mitään isoa häkkiä johon voisi omia lennossa vaihtaa. Saa tosin nähdä, kuinka kauan se riittää touhua hidastamaan.

Vähän onnistuneempi kuva jumitetusta pallosalamasta

Nyt sitä on tosin muutenkin pyrkinyt vähän vähentämään tavaraa asunnosta - tai ei oikeastaan ihan vähänkään: sitä on raivattu laatikkokaupalla. Rottahuoneessa kehitys tosin näkyy vielä käänteisenä. Rottahuoneen kaappeihin kun on kasaantunut isot pinot poistettuja huonokuntoisempia lakanoita, pyyhkeitä ja vaatteita - poistoista kun vain paraskuntoisimmat valittiin kirpputoripinoon. Eevan kanssa eksyttiin sitten raivauksestakin puhumaan, ja uskaltauduin esittelemään hänelle jopa tavarahaasteen jonka olen itselleni asettanut ja aiheeseen liittyvän toisen blogini. Bloggailu kun on omalla kohdallani osoittautunut selvästi yhdeksi liikkeelle panevaksi voimaksi, kun viimeistään jossain kohtaa alkaa aina kokea pientä pakkoa uusiin päivityksiin.

Hidas kamera tai nopea rotta hämärässä

Illan tullen Eeva kotiutui taas isojen pikkupoikiensa luo odottamaan tulevaa perheenlisäystä. Nyt sitten jännätään, kumman toive menee toteutukseen: Eevan toive siitä, että Uno kasvaa nopeasti ja pääsee muuttamaan, vai Tapsan toive siitä, että kakara pysyisi vielä vähän pidempään mammansa seurana. Tapsakin on kyllä ihan positiivisella mielellä Unon tulevan kodin suhteen, ja Eevakin jo lupasi että poikaa päästään halutessa myös myöhemmin katsomaan.

Ei lisää vauvauutisia, eihän...

Delilah on lihonut lyhyen ajan sisään epäilyttävän paljon. Ellen paremmin tietäisi, olisin varma että neiti on viimeisillään kantavana. Ainoa mutta on se, että sen ei pitäisi olla mitenkään mahdollista. Tokihan sitä jokainen on varmasti lukenut tapauksista, joissa astuminen on päässyt tapahtumaan pinnojen välistä. Mutta mitä on niistä tapauksista useamman kanssa jutellut, vaatisi se rottien fysiikalla melkoista akropatiaa ja isoa pinnaväliä, ja silti sen onnistumisen mahdollisuuksia moni pitää huonoina tai olemattomina. Tähän on hyvä tässä kohtaa ripustautua, sillä meillä ei ole ollut vuoteen yhtään karannutta rottaa, naarailla on täysmetallinen häkki ja urostenkin häkki on metallivahvistettu ja niin pieni pinnainen, etteivät naaraat ole mitenkään pystyneet pääsemään sisälle itse häkkiin. Eli ainoa mahdollisuus olisi ollut astuminen pinnojen välistä, minkä mahdollisuutta moni pitää lähes urbaanilegendana. Eli kaiken logiikan mukaan meille ei pitäisi olla tulossa vahinkopoikuetta mummuskalle.

Niin kovasti kuin toivonkin ettei kyse olisi poikasista, en pidä myöskään muista vaihtoehdoista joita minulle tulee mieleen. Äkillisen lihomisen voi selittää myös vatsassa oleva nopeasti kasvava kasvain - mikä olisi tietenkin vielä poikuettakin ikävämpi juttu. Yritykset tunnustella mahaa eivät kuitenkaan vahvistaneet vielä kumpaakaan kauhuskenaariota.

Tällä hetkellä haluaisin uskoa olleeni vain höveli: liikaa herkkuja ja päälle keski-ikäinen rotta. Mahaa se vain on, ja kurinalaisemmalla dieetillä siitä selvitään. Ehkä neiti ahmi vain eilen liikaa, kun innostuin kantamaan rottamuksille kaikkia ekstraherkkuja. Silti vatsa on nyt tiukasti tarkkailussa. Tällä kertaa en odota, että pääsisin piakkoin päivittämään blogiin, kuinka pesässä piippaa.

Paitsi Monan ja Tuiken pesissä. Monan poikuekin on nyt karsittu toivottavasti lopulliseen kokoonsa: kahdeksaan poikaseen. Mona vain vaikuttaa kovin sirolta noiden omien matamien rinnalla (mikä ei tosin ole automaattisesti huono asia, ottaen huomioon yllä todetun yhdestä noista matameista), niin nyt sitten tarkkaillaan mamman kuntoa ja muksujen kehitystä, miten mamma tuon kahdeksan kanssa pärjää. Pesässä on nyt neljä poikaa ja neljä tyttöä.

Kanariisipäivä

Poikasten aikaan ekstraherkuilla tulee lellittyä erityisesti ja yleensä mammoja. Tänään oli kuitenkin taas kanapäivä, joka tietää aina ekstraherkkuja koko laumalle: kypsät kananperkeet tulee aina jaettua häkkeihin rottalaisten iloksi. Edellisestä hemmottelupäivästä on kuitenkin aikaa, joten tänään panostettiin vielä astetta enemmän. Ylijääneen riisin joukkoon tuli sekoitettua lohta ennen rotille tarjoamista, ja ateriasta erillisenä virikkeenä rotat saivat aiemmin päivällä häkkeihinsä kuorellisia kananmunia.

Häkeissä on kova vilinä kaikkien koittaessa haalia mahdollisimman suuren osan herkuista itselleen. Kana ja lohi kun ovat tavallisempien salaatinloppujen ja tomaattisiivujen jälkeen kuin etuajassa oleva joulu. Sillä vaikka rottamukset syövätkin yleensä kiltisti kaiken ruuan mitä niille häkkiin kantaan, on lempparit helppo erottaa arkiruuista. Niitä tarjoillessa lauma näyttää välillä siltä, kuin ei olisi ikinä ruokaa saanutkaan. Toista se on osien arkiruokien kanssa: esimerkiksi porkkanat pitää aina tutkia kupissa moneen kertaan, ennenkuin voi olla aivan varma ettei muuta ole tulossa ja voi tyytyä täyttämään mahansa moisella. Välillä ne jopa viskotaan olan yli ulos kupista, ja käydään syömästä sitten häkin pohjalta, kun kupista ei löydy enää mitään parempaa. Yllättäen perusruokana toimiva Altrom-pelletti ei ole tälle listalle päätynyt, vaan maistuu etenkin likoille jopa yllättävän hyvin.

Kanariisipäivinä ongelmaksi muodostuu tosin joskus lautasen saaminen häkkiin. Heti häkin oven autessa lautasenreunaan tarttuu monta pientä tassuparia koittaen vetää lautasta tai sen antimia heti omakseen. Innoissaan pyörivän rottapoppoon keskelle ei tahdo aina helposti syntyä lautasen kokoista aukkoa rottamusten tuuppiessa toisiaan pyrkiessään lähemmäksi lautasen antia. Suloiset pikku possut.

Tähti ja pisaroita

Essex pojat ja muuta porukkaa

Monan muksuilla pigmentti on tullut jo vahvasti näkyviin, ja muksujen kuviot näkyvät aiempaa selvemmin. Niinhän siinä tosin kävi, että kuviollisia on nuo kolme: yksi essex naaras ja kaksi essex urosta. Likalla on otsallaan pieni pyöreä tähti, ja pojilla hieman isommat, pisaranmalliset otsakuviot. Eilen koitin muksuja taas kuvaillakin, ja saada otsakuviot kuviin näkymään.

Aamulla rottalaan poiketessa vallitsevin ääni on pieni piipitys. Monan muksut tuuppivat toisiaan nisiltä, ja koittavat vallata itselleen parhaat paikat. Tuiken muksu tyytyy protestoimaan, jos emo meinaa lähteä pesästä kiipeilemään pojan halutessa kölliä maitobaarilla. Tuiken poika kun on nyt siinä iässä, että se on välillä niin isoa rottaa, ja välillä taas ihan kakara. Tuoreruoka on kyllä alkanut uppoamaan, ja tuoreruokalautaselle rynnätään välittömästi emon perässä heti kun se häkkiin ilmestyy. Silti ihan mahdoton kuvitella, että viimeistään reilun viikon päästä pojan pitäisi pärjätä jo omillaan, ilman emoa. Vieroittaminen on aina ikävää silloin, kun kyseessä on ainoa poika. Jotenkin se vielä korostuu nyt, kun muksu on samalla ainokainen. Mutta onneksi siihen on vielä aikaa.

Eeva on tulossa sunnuntaina katsomaan tulevaa poikaansa. Pääsee Tapsakin sitten samalla näkemään, että pikkupoika on menossa oikein mukavalle ihmiselle ja pääsee hyvään kotiin. Josko se vähän luopumisen tuskaa lievittäisi. Tässä iässähän uroksilla ja naarailla ei ole vielä luonteessa ja olemuksessa eroa. Vielä kakara on pieni, siro ja kova touhottamaan, ja asuu niiden lisäksi emonsa kanssa samassa häkissä. Laiskanpulskeus, leveä pää ja mukavuuden halu, joka meillä on leimannut molempia uroslaumoja, ovat tulossa vasta myöhemmin.

Ylhäällä sisko ja alhaalla sen veli

 

Kasvua ja kehitystä

Monan muksut 10.9.

Monan muksuilla pigmenttiä tulee koko ajan lisää. Sen lisäksi kakaroilta on tullut kurkittua viiksiä ja sukupuolia, että tietää jo alustavasti mitä pesässä möyrii. Kuitenkin vasta alustavasti, koska täysin varmaksi en osaa itse tuon ikäsiltä sukupuolia katsoa: osan kohdalla ero on selkeämpi, ja sitten tuntuu löytyvän niitä välimalleja, joiden kohdalla joutuu odottamaan erojen selkiytymistä. Alkuun olin katsovinani kaikkien kolmen essexinkin olevan naaraita, mutta tänään jouduin korjaamaan yhden olevan naaras, yhden todennäköisesti uros ja kolmannen kohdalla olevani tällä hetkellä hyvin kahden vaiheilla. Eli miun tuurilla vain tuo pienitähtisin on lopulta naaras. Sileäkarvaisia kaikki essexit sentään olivat, ettei tarvitse itselle rexiä kotiin jättää. Yllättävän hyvin nuo käkkärät nyt jo muksuilta erotti, vaikkei olekaan tottunut rexejä poikueista bongailemaan. Siinä viiksiä tuijotellessa tosin unohdin kokonaan tältä päivältä kuvaa ottaa, joten Monan muksujen osalta on tyytyminen eilseen ryhmäpotrettiin.

Tuiken muksulla kehitys on puolestaan hyvin eri vaiheessa. Siinä missä Monan muksujen kohdalla vasta arvuuttelee värejä ja sukupuolia, Tuiken pikkupoika treenailee jo kovasti kiipeilyä ja kiinteän ruuan syömistä. Häkissä viipotetaan jo kaltereita pitkin puoleen väliin häkkiä, ja ruuan suhteen vuorotellaan maitobaarin ja tuoreruokalautasen välillä. Emonsa perässä kakara on jo oppinut tulemaan luukullekin vastaan, ja intoutuu joskus häkissä ottamaan käden kanssa painimatsia. Kovin on kakara leikkisä, vaikka leikkejä vähän rajoittaakin oman ikäisen ja -kokoisen seuran puuttuminen.

Korietappi saavutettuna

Siitä siltaa pitkin alas

Ja turvallisesti pohjalle

Tuike pääsi puolestaan suurempaan seikkailuun lattialle

Vauvoja, tällä kertaa monikossa

Monan muksut 1vrk

MonaLisan pesästä löytyi tarkastettaessa kuusitoista muksua, Poikuetta joutuu siis karsimaan reilummin, ja karsinta tulee tapahtumaan kahdessa erässä. Toisaalta sitä on isosta poikasmäärästä iloinen: minä kun todella toivon itselleni jalostustasoista naarasta MonaLisan poikueesta, ja isossa poikueessa sellaisen todennäköisyys on suurempi. Pienien poikueiden kanssa välttyy puolestaan karsimiselta, mutta toisaalta poikasmäärä mistä valita kotiin jätettävätkin on pienempi. Sukupuolia en muksuilta kyllä vielä ensimmäisessä pesäntarkistuksessa katsonut. Tyydyin vilkaisemaan, että kaikki vaikutti olevan kunnossa, ja laskemaan muksut pikaisesti. Sillä vaikka MonaLisa on hyvä ja rauhallinen emo, olen minä sille kuitenkin vielä vähän vieraampi ihminen. Niin mieluummin on sitten alkuun vähän varovaisempi mamman kanssa, ettei neiti suotta hermostu. Seuraavassa pesätarkistuksessa pitää sitten sukupuoliakin kurkkia.

Mona Lisa tuli kyllä nytkin itse pois pesältä ja antoi hyvin nostaa itsensä syliin, ja häkkiin palatessakin malttoi pikaisen pesän tarkistuksen jälkeen keskittyä häkkiin jätettiin tuoreruoka-annokseen. Eli käyttäytyy kaikin puolin rennosti, vaikka huolehtiikin samalla huolellisesti muksuistaan. Sellainen Mona oli Janinan mukaan ensimmäisen poikueensakin kanssa; mamma joka ei turhia hötkyillyt ja muutenkin kaikin puolin mukavaluonteinen tapaus.

Tuikekin pääsi eilen pienensä kanssa muuttamaan isompaan poikashäkkiin. Nyt kun kakaralla on silmät auki ja se alkaa hiljalleen liikkua enemmän itsekseenkin, on Tuikenkin aika päästä taas rottamaisempaan asumukseen. Pitäähän sitä kai mammalla olla oikeus pieniin lepotaukoihin riippumatossa, vaikka yhdessä kakarassa ei olekaan yhtä kova vahtiminen ja imetysvastuu kuin isommassa katraassa. Tuike pääsee nyt myös välillä viettämään aikaa aikuisemmassa seurassa muiden likkojen kanssa, ja pikkupoika välillä touhuilemaan Tapsan kanssa tietokoneelle. Tapsa on ollut välillä vähän haikeana siitä, kun pikkupoika on sitten oikeasti lähdössä maailmalle, vaikka samalla tiedostaakin, että mammansa kanssa kahdestaan elävä kakara on hänelle itselleen huomioimisen kannalta hyvin eri asia, kuin mitä aikuinen eri laumassa elävä uros olisi sitten myöhemmin. Sillä vaikka muksu onkin pieni, ei se tule pysymään aina niin pienenä kuin se on nyt. 

Aikuisten kanssa elo on sujunut ilman suurempia kommelluksia. Iita ja Libnakin ovat nyt rauhoittuneet, ja sähläävät keskenään enää kahden energiaa pursuavan kakaran tapaan - satunnaisesti hepuloiden. Tuiken lähdettyä mammailemaan pikkuneideillä tuntui olevan alkuun enemmänkin vääntöä keskenään junnuosaston vanhimman kadottua hetkellisesti kuvioista. Isompia neitejä nuo eivät ole tuntuneet ainakaan vielä kauheasti edes leikillään nokittelevan. Mutta ovathan pikkuneidit vielä varsin nuoriakin koittamaan lopullista paikkaansa laumassa. Poikalauma tuntuu saaneen itsensä tasapainoon, ja Frederik menee lauman mukana kuin olisi kuulunut siihen aina - tulee myös luukulle vastaan, ja antaa rapsutella kalterien välistä.

Vauvoja ja muuta sählinkiä

Nyt pesässä piippaa taas, ja pikaisesti pesän ulkopuolelta vilkaistuna kaikki vaikuttaisi olevan hyvin: muksuja on useampia, ja emo imettää pieniä. Varsinainen pesätarkastus saa kuitenkin odottaa iltayöhön tai huomiseen aamuun. Siihen asti mamma saa rauhassa keskittyä muksuihinsa. MonaLisa kyllä näyttikin eilen mahansa kanssa jo sellaiselta, ettei se maha olisi voinut enää paljoa isommaksi kasvaa.

Eilen tuli kanssa hoidettua pieniä rottailuita muun touhuilun lomassa. Ensin hain uusimman Rapinan painosta, ja postitin sen jäsenille. Tämän sain yhdistettyä mukavasti Turkulaisen kuvakisasta voitetun lounaspalkinnon lunastamiseen Kupittaan Paviljongissa, kun se oli sopivasti samalla suunnalla painopaikan kanssa. Kerrankin miun mieleistä hyötyliikuntaa: mukava kävelylenkki, hyvää ruokaa ja yhdistysjuttuja kaikkia samassa paketissa. Laatikon noudon jälkeen kyllä siirryttiin bussipalvelun piiriin. Laatikon roudaaminen kävellen kotiin asti kun olisi voinut rikkoa tunnelman. Postituksenkin ehdin hoitaa ennen viittä, eli lehtien olisi pitänyt ehtiä liikkeelle heti eilen ja niiden pitäisi siis alkaa saapuilla jäsenistölle alkuviikon mittaan. Postitusten lisäksi illalla tuli poikettua synttärikakulle ja rottamuksista juttelemaan Lenan luo, jonne Tiinakin sitten ilmestyi babyboomin keskeltä. Tiinankin luona kun on nyt kolme poikuetta, joista yksi syntyi juuri ennen hänen lähtöään Lenan luo. Lena taas oli saanut pojilleen uuden häkin, FerretNationin, johon hän kävi toissapäivänä hakemassa meiltä itselle ylimääräisiä välipohjia. Mie kun olen sen verran laiska umpitasojen kanssa, että omat rottamukset saavat niitä häkkiinsä vain vähän ja selvästi pienempiä. Vaikka näyttihän se kyllä kovin kivalta kangaspäällystettynä poikien häkissä :)

Rottajutuissa eksyttiin myös messarin näyttelyyn. Itse en ole vielä kauheasti ehtinyt miettiä sinne ilmoitettavia rottamuksia, mutta muuten odotan näyttelyä jo innolla. Etenkin kun Suskun illalla laittama viesti saattaa toteutuessaan muuttaa reissun vielä astetta eeppisemmäksi ;)

Kakaralle koti

Tapsa alkoi tulla pohdinnoissaan siihen tulokseen, ettei tahdo jakaa huomiotaan kahden lauman välillä. Niinpä Saijan tiedustellessa Tapsan päätöstä, muksu vapautettiin markkinoille. Kauaa ei Saijan tarvinnutkaan muksua kaupitella, kun Eeva kiinnostui pojasta. Eli nyt sitten koitetaan saada muksu isoksi ja maailmalle. Etenkin ensimmäistä, sillä ilman verrokkejakin muksu tuntuu kovin pieneltä. Tähän asti kun on keskittynyt lähinnä siihen, että muksu kasvaa ja kehittyy, on muksun vertaaminen aiempiin poikueisiin jäänyt. Mutta kohtahan muksu saadaan maitoa tuhdimmille eväille.

Melkoinen sydänten murskaaja tuo kakara kyllä on kaikessa touhukkuudessaan, ja ainokaisena pienestä taitanee ehtiä kehittyä varsinainen lellipentu tässä tulevien viikkojen aikana. Vaikka jonkin verran huomiokilpailua on kyllä tiedossa, sitten kun MonaLisa saa poikueensa. Tai lisää huomiokilpailua: kyllähän nytkin likkalaumasta tullaan heti kytikselle ja kinuamaan rapsutuksia, kun poikkeaa Tuiken häkin lähellekin. Mutta etenkin Tapsalle tuo muksu on jotain todella spesiaalia: ainokaisen ainokainen.

Yhden poikasen poikue tuntuu itsestä kyllä kaiken kaikkiaan oudolta. Sitä on niin tottunut vertailemaan poikasia keskenään niin värejä katsoessa kuin muutenkin, että ainokaisen kohdalla on itselläkin orpo olo, kun verrokit puuttuvat. Saijalle vastaillessa tuntuu melkein siltä, kuin olisi ensimmäistä kertaa poikasten kanssa tekemisissä. Ensimmäisiin värikysymyksiinkin osasin vastata vain asteikolla tumma/vaalea.

Silmät sirrillään

Tuiken poika

Tämänpäiväinen pesäntarkistus paljasti, että Piipiksikin kutsuttu kakara on ottanut kehityksessään pienen varaslähdön. Muuten vielä kovin hontelon oloinen, joskin tomera kakara oli vastassa silmät sirrillään, ensi kertaa pesän ulkopuolista maailmaa ihmetellen. Vauhtikin tuntuu lisääntyneen auenneiden silmien myötä, vaikka koordinaatio onkin vielä vähän hakusessa. Mutta niinhän se on, että rotta on iso heti saatuaan silmänsä auki. Kakarakin alkoi jo kovin itseään kädellä ollessaan pestä, muksahdellen vielä vähän kumoon tassunpohjia putsatessaan. Pesän ulkopuolella ei pientä ole vielä näkynyt, mutta nyt kun silmät ovat auki, eivätköhän nekin seikkailut lähipäivinä ala.

Kriittisin vaihe muksun selviämisen kannaltakin alkaa olla hiljalleen takana. Nyt kun muksu alkaa vielä kiinteitä maistella ja syödä, voi muksun selviämisestä olla lähes varma.

Kasvatuspohdintaa

Nyt on MonaLisakin meillä kotona. MonaLisan laskettuaika on 7.-10.9., eli viikonvaihteessa toivottavasti päästään taas poikasuutisia päivittämään. Nyt neiti on tutustumassa uuteen häkkiinsä, johon neiti sai itselleen pesän paikan ja paperia pesämateriaaliksi.

Janinalle tosin tunnustin tänään yhden asian, jota olen jonkin aikaa hieman pohtinut: se liittyy omaan valmiuteeni kasvattajaksi. Kasvattakurssi kyllä kiinnostaa minua yhä, ja olen sille mielelläni menossa, mutta nimen hakeminen on alkanut hieman arveluttaa. Suurimpana syynä kasvatukseni pienimuotoisuus. Meillä on tällä hetkellä kasvatusta ajatellen todella vähän eläimiä, enkä ole välttämättä valmis kasvattamaan eläinmäärääni tästä paljoa. En myöskään lähtökohtaisesti halua luopua poikastenteosta eläkkeelle jääneistä lemmikeistäni. Tavoitteellinen kasvatus taas vaatisi todennäköisesti jopa tuplaten nykyistä isompaa eläinmäärää, etenkin kun kotona on jalostusikäisten lisäksi eläkeläisiä.

Asian suhteen ei ole kuitenkaan tarkoitus tehdä hätiköityjä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Suunnitellut astutukset on tarkoitus toteuttaa, ja poikueista jättää kotiin tai sijoittaa eläimiä. Sitä pitää nyt vain olla entistä kriittisempi kotiin jätettävien suhteen, ja todennäköisesti vältän myös uusien laumojen perustamista ennenkuin olen varma.

Kasvatuksessa on todella paljon asioita joista pidän ja jotka kiinnostavat; yhdistelmien suunnittelu, poikueen jännittäminen ja sitten lopulta muksujen kasvun seuraaminen. Omien kasvattien näyttelyttäminen ja niiden vertaaminen isovanhempiinsa. Se tunne, kun kokee saaneensa poikueeseen toivomiaan ominaisuuksia. Uudet ja vähän vanhemmat harrastajat, joihin osiin on törmännyt poikaskauppojen myötä. Oikeastaan ainoa mikä tökkii, on kasvatuksen vaatima voluumi: lisääntymisikä on rotilla lyhyt, ja linjan ylläpito vaatisi käytännössä sitä, että laumassa on melkeimpä aina junnuja kasvamassa.

Haluaisin kasvattaa ensisijaisesti lemmikkirottia lemmikkiluonteisista vanhemmista. En ole kuitenkaan siihen pääsemiseksi valmis luopumaan itse lemmikinpidosta. Toisaalta isoa rottamäärää, jota kasvatus vaatisi, ei ole yhtä helppo majoittaa lemmikkimäisesti.

Ensivuonna koitetaan varmaan vielä tasapainoilla kasvatushaaveiden ja pienen rottamäärän kanssa. Mikäli niille ei onnistu löytämään toimivaa kompromissia, on sitten vain luovuttava toisesta haaveesta. Näillä näkymin jos siihen pisteeseen joudutaan, se on tavoitteellinen kasvatus. Essex poikueita meillä tulee kuitenkin syntymään varmasti myös jatkossa, vaikka sitten taas sijoituseläinten kautta. Poikasrumbasta kun en ole missään tapauksessa valmis enää kokonaan luopumaan, vaikka omia resurssejaan joutuukin pitkin matkaa pohtimaan.

Voi Iita

Jos Iita jotakin on, niin todellakin äänekäs. Äänekäs ja saippuapala, josta ei saisi pitää lainkaan kiinni. Muutoin neiti on kyllä kaikin puolin mukava; utelias ja touhukas. Jaloitellessakin tulee itse syliin, ja kapuaa olkapäälle kuikuilemaan. Kuitenkin eilen meinasi taas mennä neitiin hermot, kun koittaessani laittaa pikkuneitiä häkkiin, se onnistui useamman kerran sinkoamaan käsieni edestä häkin taakse kauhean piippailun kera. Uteliaana neiti tuli kyllä heti kohta takaisin tasolle kuikuamaan, kuikuaminen tosin kesti tasan sen aikaa kun neiti taas tajusi, että olen edelleen tarttumassa siihen palauttaakseni sen häkkiin.

Sitten kun neiti on ensin saatu kunnolla kiinni, se kyllä jo rauhoittuu olemaan sylissäkin. Mutta se tosiaan edellyttää sen, että saa neidin ensin napattua. Silloin kun pikkuinen tulee itse syliin tai olkapäälle, on neidin hööpöttäminen häkkiin paljon helpompaa kuin muulloin. Neidin venkoaminen ja protestointi tuo kuitenkin kauheasti mieleen Seran, mikä on hieman pelottavaa. Hieman pelottavaa ja saanut miettimään hyvin tarkasti neidin jalostuskäyttöä. Ei muksu ole toki mitenkään aggressiivinen tai arka, kuten Sera lopulta alkoi olla, mutta en voi kuitenkaan sanoa täysin pitäväni neidin luonteesta, tai pidä sitä luonteensa puolesta ideaalina lemmikkinä, vaikka neidin kanssa hyvin toimeen tullaankin.

Mutta onhan Iita vielä kakara. Niin kakara että tässä on hyvin aikaa seurata neidin luonteen kehitystä, ennenkuin asian suhteen tarvitsee tehdä mitään päätöksiä. Mutta väkisin sitä on kyllä taas alkanut pohtia omia jalostuskriteereitään, ja etenkin luonteen merkitystä. Sitä haluanko käyttää eläintä joka on kyllä sekä ulkomuodoltaan hyvä että terve, mutta jossa on jokin luonteenpiirre mistä en pidä. Etenkin kun Iitan tullessa oli jo tiedossa että neiti on hieman äänekkäämpi, mutta kun omasta mielestäni käytös tuntuu nyt korostuneen sen sijaan että se oli kotiutumisen ja käsittelyn myötä rauhoittunut.Väkisinkin tulee tätä pohtiessa hieman luonnenatsi olo, mutta en toisaalta tiedä onko se niin huonokaan. Vaikka toisaalta erilaiset rottapersoonat omine oikkuineen ovatkin itselle yksi harrastuksen suola, etenkin silloin, jos persoonalliset piirteet eivät järkytä laumatasapainoa, tai hankaloita merkitsevästi eläinten hoitoa. Niin siltä kantilta eräänlainen samaan muottiin pakottaminen tuntuu hullulta, kun kyse ei ole mistään varsinaisesta ongelmasta, ainakaan vielä.

Paljon ennen Iitan mahdollisia muksuja ajankohtaisempi on kuitenkin MonaLisan poikue. Neidillä alkaa olla jo kunnon maha näkyvissä, ja tänään neitiä lähdetäänkin hakemaan Janinan luota tänne synnyttämään. Toivottavasti tällä kertaa kaikki menee poikueen suhteen hyvin.