Muhkun oletettu nisäkasvain ei ole juurikaan kasvanut, mutta tänään tuli havaittua toinen kasvainasiaan liittyvä ikävämpi juttu. Nyt patteja on yhden sijasta kaksi, toinen pateista on viitisen senttiä toista ylempänä Muhkun kyljessä. Toinenkaan patti ei ole kooltaan iso, mutta puhuu selvää kieltään siitä että ongelma on selvästi levinnyt. Tämä viimeistään ratkaisi omalla kohdallani sen, että leikkausta ei lähdetä Muhkun kohdalla harkitsemaan. Nyt harkinnassa on siis enää se, kauanko tilannetta Muhkun kohdalla tarkkaillaan. Vielä neiti vaikuttaa olevan täysin oma itsensä, syö hyvin ja touhuilee. Kuitenkin saaliseläinten kohdalla tietää, että eläin piilottelee mahdollisia kipujaan viimeiseen asti. Nyt ulospäin näkyviä ja tuntuvia patteja on se kaksi, mutta mitä niiden lisäksi neidillä mahdollisesti on on mahdotonta sanoa.
Toisaalta kokisi niin kovin järkeväksi tehdä lopetuspäätös jo nyt, eikä jäädä katsomaan romahtaako neidin kunto missä vaiheessa lopullisesti. Silti sitä ei millään tahtoisi päästää vielä irti. Juuri irtipäästämisen tuska on se mikä saa itseni aina pelkäämään, että liian pitkään tarkkailemalla jossain kohtaa sokeutuu tilanteelle ja alkaa nähdä vain mitä haluaa nähdä; pysähtynyttä kehitystä, parempia päiviä. Niinkuin yhden meidän edesmenneen kissan kohdalla, jonka kohdalla toivottiin niin miljoonasti että lääke vielä purisi ja tauti voitettaisiin, että kissa ehti laihtua ihan luurangoksi ja sen liikkuminen käydä hoippuvaksi ennenkuin kukaan suostui myöntämään ettei käännettä parempaan ole tulossa. Siihen tilanteeseen en halua enää joutua. Mutta silti ei osaisi vielä luopua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti