Viime aikoina osa blogipostauksista on ollut sairastelujen ja tappeluiden johdosta synkempiä. Kuvanneet sitä kun kaikki ei menekään suunnitellusti tai hyvin. Niistä seuraa sitten se rottaharrastuksen raadollinen puoli, eli se kun on tehtävä päätöksiä siitä, mitä eläinten ruumiille tekee. Tästä en alkuun ajatellut postauksiin mitään laittaa, mutta kai tämä menee samassa kategoriassa kuin karsintakin: kun eläimiä on useampi ja kasvattaa, joutuu myös useammin tekemisiin kuolemien kanssa. Ja kun sitä käyttää blogia myös yhden tarinan kertomiseen kasvatuksen alusta, kuuluu kai siihen tarinaan myös luku kuoleman jälkeisestä.
Nuorempana minulle oli kauhean tärkeää päästä hautaamaan kaikki kuolleet, mukaan lukien pari päiväisenä kuolleet jyrsijänpoikaset. Mikäli hautaaminen ei jäisen maan takia onnistunut, säilöttiin ruumiit pakkaseen odottamaan kevättä. Tai käytännössä ennemmin pakkasen puolella olevaan ulkovarastoon tms., kun äiti ei tahtonut lemmikkivainaita elintarvikkeiden sekaan. Etenkin kun talven aikana lemmikkivainaita saattoi tulla useampi, kun jo kotikotona asuessa jyrsijämäärä nousi paikoitellen päälle pariinkymmeneen, vaikkei miulla rottia vielä silloin niin paljon ollutkaan. Vanhemmat välillä kyllä ehdottivat lemmikkijyrsijän nakkaamista roskiin tai kompostiin, mitä protestoin ankarasti. Niinpä he sitten kiltisti jatkoivat vainajien säilyttämistä sekä hautojen kaivamista.
Toiselle paikkakunnalle kerrostaloon muutto ja käärmeharrastuksen aloittaminen muuttivat suhtautumistani lemmikkivainajiin. Enää ei ollut omaa pihaa mihin haudata, ja hautaaminen alkoi tuntua omasta vinkkelistä käsin hieman haaskuulta - hyvän ruuan heittämiseltä roskikseen. Vaikka kyllä sitä hetken pyöritteli ajatusta kuolleen kanin pakkaamisesta helteisenä päivänä useammaksi tunniksi linja-autoon, että pääsisi hautaamaan sen muiden lemmikkien viereen. Mieluummin sitä kuitenkin näkee ruuaksi päätyvän eläimen jolla tietää olleen hyvän elämän, kuin vartavasten kyseistä käyttöä varten kasvatetun ulkolaisen tukkueläimen, joten sitä päätti muuttaa toimintatapaa. Niinpä nekin eläimet jotka eivät olleet sopivan kokoisia omille käärmeille alkoivat siirtyä kuoltuaan pakkasen puolelle. Kuitenkin sitä sai pian huomata, ettei ajatuksen toteuttaminen ollut käytännössä yhtä helppoa kuin ajatustasolla: moni isomman käärmeen omistaja ei ollut halukas hakemaan muutamaan yksittäistä rottaa, eikä eläinsuojeluyhdistyskään suostunut niitä sielä oleville käärmeille ruuaksi ottamaan, kun vieroksuivat ajatusta lemmikkien syöttämisestä käärmeille. Eli raatojen saaminen hyötykäyttöön tahtoi kaatua siihen, ettei kellään tutuista ollut niin isoa käärmettä, että se aikuista rottaa tai kääpiökania söisi.
Nyt tähän käytännön ongelmaan löytyi kuitenkin yksi ratkaisu: yhdistimme pakastimiemme sisällöt toisen paikallisen kasvattajan kanssa. Sattumalta kun vain tuli puheeksi, että kummaltakin taas useampia kuolleita pakkasen puolelta löytyy. Niinpä laadimme matelijafooruminpuolelle yhteisilmoituksen, jonka kautta löytyi jopa useampi kiinnostunut ostajaehdokas. Eli sen lisäksi että sai vainajat luovutuksi hyötykäyttöön, sai vielä bonuksena pientä ruokarahaa jota käyttää elossa olevien hyväksi. Pena puolestaan pienempänä matkasi lopetuksen jälkeen veljensä kera ystävän käärmeelle. Ystävä kiitteli että kyseistä kokoa on välillä kaupoistakin vaikea löytää, eli toisten liian aikainen lähtö koitui ainakin jollekin sitten eduksi.
Ystävät välillä pakastimessa olevia raatoja ja raatokauppaa jaksavat kummeksua (joskun kun noita itselle liian isoja kun onnistuu vaihtamaan päittäin omille käärmeille sopivaan ruokaan). Itselle siitä on tullut harrastuksen luonnollinen nurjapuoli. Lemmikkien lopetukset tuntuvat edelleen yhtä pahalle, ja rakkaita tulee yhä usein ikävä. Lopetustilanteen jälkeen kun pahimmat itkut on itketty vain keskitytään sitten elossa oleviin: jäljelle jääneisiin rakkaisiin lemmikkeihin, ja toisille tärkeisiin käärmeisiin, joille he etsivät sopivaa ravintoa. Pakatessa pakasteita hakijan matkaan pussiin olo on kuitenkin usein haikea: mieli täyttyy muistoista lemmikin kanssa vietystä ajasta, mutta samalla on tyytyväinen että lemmikki voi vielä poismenonsa jälkeen tehdä yhden palveluksen jollekin toiselle eläimelle.
6 kommenttia:
Minä olen aina vieroksunut ajatusta lemmikkien syöttämisestä muille otuksille (kenties siksi että harrastan koiria, je elävät pitkään ja ne eivät ole luonnollista ruokaakellekään), mutta tämä postaus avarsi hiukan omaa näkökantaa. Loppujen lopuksi se ruumis, mitä rakkaasta jää jäljelle, on ain lihaa. Se, mitä rakasti, on poissa jo. Joten miksipä lihaa ei käyttäisi hyödyksi, aivan kuten jotkut ihmistkin luovuttavat kuoleman jälkeen elimensä muiden hyväksi.
Mielenkiintoinen blogi muutenkin, vaikken jyrsijäihminen olekaan. Tätä on mukava lukea.
Kiitos kommentistasi :) Tämä postaus syntyikin osin ei jyrsijöitä harrastavien eläinihmisten kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta, kun monesta koko järjestely tuntui jotenkin absurdilta tai tunteettomalta. Vaikka kyllä tätä postaessa vähän jännitti, että seuraako tätä lukijakato, kun asia on yhtälailla vieras monelle pari lemmikkijyrsijää omistavalle. Mutta päädyin sitten kuitenkin postaamaan, kun olen yhtälailla karsinnasta avoimesti puhunut.
Vaikka kyllä meidänkin taloudessa elää rinnan myös toinen käytäntö - Mikko haluaa yhä haudata omat lemmikkinsä. Toiselle kaneistakin on jo sovittu hautapaikka hänen vanhempien takapihalta, jos vanhuuden vaivat herran nyt vievät.
Uskon, että asia hivenen jännitti. Tiedän sinun lisäksesi pari (en tosin henkilökohtaisesti, mutta toisten kautta) jotka myös antavat kuolleet jyrsijänsä ruuaksi. Tavallaanhan se on "luomutuontantoa" parhaimmillaan; hyvä ja rakastettu elämä ja sen jälkeen ruumis turvalliseksi ruuaksi jollekulle, joka vielä elää.
Karsiminen on toinen asia, jota minun koiraharrastaja on vaikea ymmärtää. Osaatko heittää jonkun postauksen, jossa kerrot enemmän menetelmist, syistä, valintakriteereistä ja siitä, miten monta poikasta jätät? Olen huomannut lukiessa vanhoja postauksia että eri naarailla jätettyjen poikasten määrät ovat vaihdelleet, joten jollain tapaa se kai naaraasta ja poikasista sitten päätellään, miten paljon karsitaan.
Jos sinulla on jo joku asiaa koskeva postaus, niin sano vaikka otsikko ja kipaisen lukemaan sen :D
Mielenkiintoinen tämä jyrsijämaailma. Kasvatuksellisesti jyrsijöiden nopea lisääntymistahti kiehtoo kyllä.
Nyt kun mainitsit, karsimisesta ei taida kyllä omaa erillistä postausta olla, vaan se tulee teemana esille aina kunkin poikueen kohdalla erikseen. Siitä voisi kyllä omankin postauksen kirjoittaa, jossa käy asiaa sitten yleisemmin läpi.
Tällähetkellä lähimpänä sellaista on ehkä tämä: http://rotakasta.blogspot.com/2011/07/karsinta.html Mutta siinäkään ei noista menetelmistä ole.
Juu, tuon kävinkin lukaisemassa itse asiassa heti kysyttyäni. No, mikäli joskus tulee sellainen selittävä postaus aiheesta, niin luen mielenkiinnolla :)
Pitihän sellainen sitten kirjoittaa :)
Lähetä kommentti