 |
| Tähystelyä sohvan reunalla |
Kai se on myönnettävä: Tuikesta on tullut teini. Neiti oli Tapsan kanssa privaattijaloitteluvuorollaan sohvalla, kun kakaran nenä nappasi mielenkiintoisen hajun. Koko neidin kuono lähti kovasti vetämään pikkurottaa kohti urosten häkkiä. Valitettavasti pikkuneiti ei ole yhtä kokenut seikkailija kuin vanhemmat likat, joten sopivan laskeutumiskohdan etsimiseen meni useita minuutteja. Sitä etsiessä päädyttiin ensin tasapainoilemaan parvisängyn tukipuulle. Sillä reitillä vastaan tuli kuitenkin köynnöskasvin verhoama toinen tukipuu. Tämä ei kuitenkaan Tuikea pysäyttänyt, vaan neiti koetti lähteä kiipeämään kultaköynnöstä pitkin. Tämä ei kuitenkaan toiminut, joten neiti otti askeleen taaksepäin ja päätyi koettamaan käsinojalta ikkunanpielelle.
 |
| Ensimmäinen umpikuja |
Lopulta neiti selvitti tiensä isoon kukkaruukkuun, ja kukkaruukulta rahille. Rahilla ollut iso koirapehmolelu oli alkuun kovin epäilyttävä, mutta kun sitä ei päässyt kiertämäänkään, oli se ylitettävä. Koiranpään päältä avautuikin hyvä tilaisuus tähystää kohti aiottua kohdetta. Harmi vain, ettei pikkuneiti päässyt hyppäämään sinne rahin toiseltakaan laidalta. Välimatkaa oli Tuiken arvion mukaan selvästi liikaa, vaikka sitä kuinka nousi seisaaltaan tähystämään. Niinpä kakara päätti koettaa hypätä verhoihin. Hyppy oli hyvin tähdätty, mutta verhokangas oli turhan liukas pienille kynsille. Niinpä neiti valui verhoa pitkin takaisin lähtökuoppaansa rahilla.
Kuten jokainen nuori suuri seikkailija, myös Tuike tiesi kuinka tässä tilanteessa tulee toimia. Se juoksi takaisin sohvalle, ja änki syliin. Hetken sylissä harmitusta purettua oli taas uusien yritysten aika. Onhan jonkin lopulta pakko toimia.
 |
| Vaihtoehtoisten reittien suunnittelua |
|
|
 |
| Niin lähellä, mutta silti liian kaukana. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti