Tuontipojat Turussa

Laiva saapuu satamaan

Tänään kello soitti 05.45, etten varmasti myöhästyisi satamasta. Pyhäaikatauluilla bussitkin kun kulkevat hieman totuttua harvempaan. Normikombi toimi silti, eli nelosella keskustaan ja sielä vaihto ykköseen joka menee suoraan terminaalille. Kuljetusboksinkin olin laittanut jo illalla valmiiksi, ja pakannut sen Ikea-kassiin. Päällelaitettavaksi olin kaivanut vielä kesiksen collegetakin, jotta olisin odotellessa mahdollisimman rottaihmisen näköinen pyyhkeellä peitettyine Ikeakasseineni. Cecilian kanssa kun en ole koskaan tullut ennen jutelleeksi, vaikka samoissa näyttelyissä onkin pyöritty. Kuitenkin sitä luotti siihen, että facebook-kuvat ja rottaboksit riittävät puolin ja toisin tunnistukseen. Jo bussimatkan aikana tajusin kuitenkin mitä olin unohtanut: en ollut pyytänyt Cecilian puhelinnumeroa saati antanut hänelle omaani. Samaan aikaan tajusin myös sen, että autolla reissussa ollut ihminen jolla on mukanaan isi kööri eläimiä ei saavu matkustajaterminaaliin.

No, eipä siinä muu auttanut kuin laittaa viestiä Paulalle, voisiko hän katsoa löytyykö Cecilian tiedoista hänen kännykkänumeroaan. Itsellä kun ei ollut siinä kohtaa nettiä käytössä. Mahdollista vastausta odotellessa asettauduin terminaalin eteen paikkaan josta näin mahdollisimman hyvin kummatkin uloskäynnit, sekä laivasta tulevat autot (jotka olivat kuitenkin jonkin matkan päässä verkkoaidan takana, eli miun bongaaminen niistä käsin oli käytännössä kuitenkin mahdotonta). Paulasta ei kuulunut, joten arvelin hänen yhä nukkuvan. En raaskinut pyhäaamuna herättää heti ketään, joten tyydyin katselemaan ympärilleni väen alkaessa purkautua laivasta. Voisihan sitä olla, että löytäisimme toisemme helpostikin, eikä numeroa edes tarvittaisi. Kellon ollessa noin 7.17 valtaosa autoista tuntui tulleen jo ulos laivasta, enkä ollut vielä bongannut Ceciliaa. päädyin sitten herättämään Tapsan, josko hän löytäisi minulle numeron netistä. Yhteystiedoista löytyi kuitenkin vain sähköposti, kuten itseltänikin. Siinä ehdin sitten jo Tapsan kanssa pohtia, mistä numeroa olisi helpoin lähteä seuraavaksi hakemaan, kun Cecilia ilmestyi taakseni rottaboksin kanssa. Hän oli kanssa juuri havahtunut samaan ongelmaan, mutta mukavasti silti satuttiin kohdakkain.

Förillä yli

Cecilian kädessä olevassa boksissa oli kolme pientä pirpanaa, joista kaksi oli minulle. Kovin pienen ja uteliaan oloisia muksuja. Kumpikaan pojista ei ollut kuitenkaan ihan yksivärinen, kuten oli ollut puhe, vaan molemmilta löytyi berkkisvatsaa ja valkoista häntätippiä. Kasvattaja ei ollut pitänyt moista ilmeisesti niin olennaisena tietona, että siitä olisi ollut tarpeen varaustilanteessa mainita: suvussa kun on paljon yksiväristä agoutia, ja valkoista on suht vähän. Mutta eipähän tarvitse nyt miettiä mistä pojat erottaa. Näiden lisäksi kasvattajalla olisi ollut kuulemma vapaana myös yksi täysin yksivärinen muksu, mutta se oli luonteeltaan ihan mahdoton. Joten Cecilia toi mieluummin sitten nämä luonteeltaan mukavammat, hieman arat mutta uteliaat tapaukset. Kuviollisuus kyllä hieman mietityttää kasvatussuunnitelmia ajatellen, mutta toisaalta sitä oli jo valmiiksi varautunut mahdollisiin yllätyksiin tuontien kanssa. Ja mieluummin sitä kyllä lähtee jalostamaan pois väärää kuviota, kuin mahdollisia luonneongelmia. Papereita pojilla ei ollut, eikä virallisia nimiä. Cecilia kertoili minulle mitä kasvattaja oli poikien suvusta kertonut, ja lupaili laittaa kasvattajan nimen minulle vielä facebookin kautta. Hän kun sen kyllä jo mainitsi, mutta omalla nimimuistilla se ei kauhean kauaksi aikaa päähän jäänyt.

Satamasta jatkettiin sitten poikien kanssa Förillä matkaa. Pitäähän nyt ensikertaa Suomeen saapuvia vähän Turussa kierrättää - suorinta tietä kohti karanteenikotia. Tai ainakin melkein suorinta, kun en heti oikealle ovelle löytänyt. Paulan nykyisellä asunnolla kun olen käynyt aiemmin vain Paulan kanssa autolla, jolloin ajetaan ensin alas parkkihalliin, joten oikea rappu oli maanpäällä kulkiessa vähän hakusessa. Kerran olin kyllä jo kohdallakin alkaessani epäröidä ja palata vähän matkaa takaisin päin. Jotenkaan kun sitä ei ole koskaan oppinut luottamaan omaan olemattomaan suuntavaistoonsa. Onneksi sade ei alkanut ennenkuin vasta siinä kohtaa, niin pojat sai hyvin kuivina perille. Kerran jouduin kyllä Paulalle soittamaan, ja hän soittamaan kerran minulle, kun jäin pyörimään. Sitten päästiin oikealle ovelle ja sisälle.

Paparazzin ensimmäinen uhri

Sisällä avasin sitten boksin ja otin poikasia vähän käteenkin. Terminaalilla kun en ollut uskaltanut. Kovasti poikia ujostutti, mutta kilttejä olivat ja vaikuttivat päällisin puolin myös terveiltä. Siinä sitten kiusin poikia myös vähän kameralla, ennenkuin nostin ne uuteen häkkiinsä. Uusi häkki näytti vielä niin kovin isolta pienille rottalapsille, mutta eiköhän pikkuiset tuosta nopeasti kasva. Paulakin jo lupaili pölliä Elli-kissalta välillä nappuloita pojille nameiksi mukaan laittamani kuivaruuan lisäksi. Elli vaikutti kyllä olevan jo valmiiksi vähän näreissään siitä, kun hänen valtakuntansa rauhaa näin häirittiin. Se kun ei ole joutunut vähään aikaan jakamaan kotonaan huomiota kenenkään kanssa. 

Jätin sitten pojat tutustumaan väliaikaiseen kotiinsa, ja päästin Paulan takaisin nukkumaan. Nyt jää sitten mielenkiinnolla odottamaan, millaisia uroksia noista pienistä kasvaa. Ja kysymään Suskulta, mitä hän pitää Hollantilaisista kuninkaista, jos niiltä pojille viralliset nimet nappaisi Paulan ehdotuksen mukaan.

Salamalla blondattuja lapsia

Tutustumista uuteen häkkiin

Hän jonka mielipidettä tulokkaista ei kysytty